sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Saatana saapui Willensaunaan ja Flickr-sivustolleni. Kansallisteatterin näytäntökauden avajaiset 15.08. vassokuu:

Marc Gassot on suvereeni seremoniamestari, liukas liikkeiden dandy, keikari kiiltävissä kengissään ja silinterissään. Hän on osittain tohtori Caligarin jatke - kun Tohtori Caligarin kabinetti vuodelta 1920 enteili Hitlerin valtaannousua: kaupunkiin tulee kiertävä humpuukimestari, ja kansa uskoo kaiken, muuttuu tahdottomaksi lössiksi. Tämähän tapahtui myös Ameriikassa reilut tai ei niin reilut seitsemän kuukautta sitten. Kun kipeän oranssin juustonaksun värinen öyhöttäjä nostatti - eli maksoi - itsensä valtaan...

Lisäsin Kansallisteatterin näytäntökauden avajaisten kuvia myös Flickriin: Saatana saapuu Willensaunaan

Kansallisteatterin näytäntökauden avajaiset 2017

Kansallisteatterin näytäntökauden avajaiset 2017

Mutta mustan magian asiantuntija - itseasiassa titteliltään professoori - professori Woland on itse Saatana. Pimeyden prinssi - titteli jota Ozzy Osbourne on myös kantanut kunniakkaasti, mutta sitten töpötellyt tohveleissaan omassa osin koomisessa, osin traagisessa tosi tv –sarjassaan joka oli yhdistelmää Me hirviöt ja Me Tammelat. Rakastan myös Christopher Leetä joka on karismaattisin koskaan tapaamani Dracula. Hammer yhtiön elokuva Dracula - The Prince of Darkness. Ah. Päävampyyri edusti aina sankaria ja antisankaria, byronilaista traagista suurta hahmoa. Joka saa naiset hulluiksi nymfomaaneiksi, viktoriaanisena aikana, estot ja nutturat vapautuvat, naiset, hiukset auki liihottavat, paljan jaloin, modernin tanssin vapauttajan Isadora Duncanin -tyyppisissä ohuen ohuissa kaavuissa, läpikuultavissa sifongeissa, eteerisinä, ja verenhimoisina. Kuka saa pitää pimeyden viittaa?

Pahuuden ruumiillistuma on voima, moottori, varageneraattori, joka saa aikaan – monenlaista… Hyvää.


Mihail Bulgakovin hurja, rakas, monisäikeinen romaani Saatana saapuu Moskovaan on saanut uudet kannet, pokkari kulkee mukana, kevyemmin kuin tiili jota heittää ikkunaan. Tai jolla rakentaa muureja, vankiloita, uuneja. Ihmiskunnan suurin typeryys on pelkuruus, mutta mistä raukkamaisuus johtuu? Pelätäänkö oman itsen vai läheisten puolesta? Näytelmän nimeksi haluttiin Mestari ja Margarita, joka on romaanin alkuperäinen nimi. Rakastan myös Saatana saapuu Moskovaan -nimeä koska se on menevä lause, jossa on maaginen rytmi, junan tahtinen. Saako rakkaaseen teokseen kajota? Jos osa teatterin klassikkoteoksista on hyvin modernisoituja ja yhteiskuntakriittisiä, kuten uusin Macbeth, josta todella pidin. Niin tämä näytelmä on romaanin aikakaudelta, 1930-luvulta. Tuntuu kuin hurja 20-luku jatkuu, jatkuisi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti