tiistai 19. syyskuuta 2017

Saatana saapui bloggariklubille ja ohjaaja kertoo, miksi

Ohjaaja Anne Rautiainen: Saatana toimii ihmiskunnan peilaajana näytelmässä Mestari ja Margarita. Syksyn bloggariklubi  alkoi Kansallisteatterin uumenissa 21.08.2017. Mihail Bulgakovin klassikkoromaani, kulttikirja, rakas lempparini Saatana saapuu Moskovaan on saanut uudet kannet pokkariversiossa. Ohjaaja Rautiainen halusi näytelmän nimeksi Mestari ja Margarita, koska se on alkuperäinen nimi, ( Мастер и Маргарита, Master i Margarita ), ja kiinnittää huomion vähintäänkin elämää suurempaan rakkaustarinaan.

Energinen, luova, mutkaton ja positiivinen Anne Rautiainen on myös nukketeatterifriikki. Näytelmässä nähdään myös nukketeatteria.




Tässä Flickriin keräämiäni teatteri-kuvia, alkaen Marc Gassotista, joka on huikee Woland: Saatana saapuu Willensaunaan

Koivu ja tähti tekijät esiin 12/9

Lavaklubilla 12.09.2017 oli Koivu ja tähti tekijät esiin! -tilaisuus. Vaikka hiilihangoin? Ei, vaan yleisölle puhumassa... Vieraina näytelmän kirjoittaja Pirkko Saisio ja ohjaaja Laura Jäntti. Lavaklubi on tulinen pätsi ja tuupaten täynnä kiinnostuneita kuulijoita.



Suomi 100 juhlanäytelmä 

Saisio aloittaa kertomalla, kuinka netissä sai vapaasti ehdottaa aiheita, ja osa pääsi näytelmään. Koivu ja tähti tilattiin 1,5 vuotta sitten. Piti karsia odotus pois – että mitä nyt juhlavuotena kun Suomi 100. Ja rajata. Ei tuoteta oletettuja toiveita, vaan yritetään tarttua asiaan, joka itseä kiinnostaa. Ei suurnaisia eikä suurmiehiä, joiden puolella on. Kuka ohjaajaksi? Olisiko joku toinen mutten enää jaksa toista hakea... eikä aloittaa tuntemattomamman ohjaajan kanssa. Siksi Laura Jäntti, jonka kanssa aiemminkin työtä tehty.

Ehdotuksena oli Topeliuksen satu, arkkisatu. Yleisönä näytelmän henkilöinä oli kulttuurinen keskiluokka johon Saisio itsekin kuuluu. Topeliuksen tupa, erittäin köyhien koti 1700-luvulla, sitten kesämökki. Erämaassa oleva tölli – erämaa on läsnä jatkuvasti. Eläimet ja eläimet meissä. Olemme arkaaista kansaa, meille on vieläkin tärkeitä elementtejä metsä, luonto, vesi. Vaikka suhteemme on muuttunut ja katkennut. Laura ohjaajana on korostanut myyttistä luontoa.

Kaikki pitää määritellä. Kuljeskella niiden suojassa. Mitä tapahtuu sosiaalisille ihmisille, jotka joutuvat työskentelemään tilassa, jossa ei hahmota, löydä konteksteja. Pelaamme käsitteillä.

Laura puhuu ilmastonmuutoksesta, ja katoavasta alkuperäiskansasta.


There is Lenin in the room. 

Entä Lenin? Ollaanko olemassa vain kun määritellään suhteessa Venäjään? Saikki kertoo hauskan anekdootin, kun Helsinkiin haluttiin Lenin-patsasta. Kaverinsa olohuoneessa oli iso ulkoilmapatsaan. Ei virtahepo, vaan Lenin joka vei puolet yli puolet huoneesta.

Kun ilkeät kasakat Toppeliuksen ryösti 

Topeliuksen esi-isän Toppeliuksen tarina – kasakat ryöstivät hänet Oulun tienoilta. (Laitan sivun loppuun lainauksen ja linkin, linkit. ) Onko se viittaus maahanmuuttoon? Otetaan vierailijat ystävällisesti vastaan? Onko vieras uhka töllissä? Onko tämä dystopia Suonesta? Kyllä. Tullaan pohjoiseen? Jolloin ei hahmota asioiden yhteyksiä? Ja Suomi menee lastuna kun suuret konfliktit alkavat.

Tää onko fantasiaa vai dystopiaa? 

Jäntti kertoo näytelmän olevan enemmän tragikomedia juonen puolesta kuin dystopia. Koomisuus, kaikkitietävyys, tietämättömyys. No future? Maailman tulevaisuus? Passaa olla huolissaan. Mannerlaatat liikkuu, joka tasolla. Peruuttamaton ilmastonmuutos, joka aiheuttaa tulevaisuudessa ja tässä ajassa pakolaisuutta. Frekvenssi kiihtyy, luonnonilmiöt, myrsky ja myllerrys konkretisoituvat.


Kahtia jakautunut Suomi. Taas? 

Fb keskustelufoorumissa. Meillä on yhteinen historia. Suvuissa punaiset ja valkoiset. Mutta eri käsitykset. Ei jätetä odinin sotilaille tätä kansallista tunnistautumista.

Haalistunut vai pirstoutunut taide? 

Topeliuksen aikana taide valjastettiin, pienen suomen tietyllä agendalla. Kieli oli iso asia.

Paskamyrsky viime keväänä. 

Saisio oli lähdössä lastenkirjansa haastattelusta ovensuussa, kun kertoi nykyajan kahtiajakautumisesta. Ei kolmen aukeaman juttu koska ei liity vastakkain asettelua – kun kyseessä on Spooku Spiderman lastenkirja. Ja Suvi Ahola kirjoitti intressiin.

Jos ylläoleva translitterointini on mennyt täysin reisille ja harakoille, niin katso koko tilaisuus tästä Kansallisteatterin FB-sivun video upotettuna:
INFOA:
Lainaus Kansallisteatterin sivulta:

”Kasakat ryöstivät Sakari Topeliuksen isän isoisän Kristoffer Toppeliuksen isovihan aikana ja myivät orjaksi Venäjälle. Sellainen oli monen suomalaisen kohtalo. Tämä Kristoffer Toppelius pääsi karkaamaan ja palasi ensin Suomeen ja pakeni sitten laivalla Tukholmaan. Ja tästä Kristoffer Toppeliuksesta Topelius kirjoitti satunsa Koivu ja tähti. (Koivu, tähti ja pojan sisko ovat tietenkin tositarinaan lisättyjä koristeita.)


Minua on aina kiinnostanut, mitä tapahtuu tarinan jälkeen. Mitä tapahtui Kristofferille, kun idyllinen jälleennäkeminen oli suoritettu? Ja mitä on tapahtunut niille tuhansille Suomen kristoffereille, jotka ovat palanneet juurilleen nähtyään jo vilahduksen suuresta maailmasta? Mitä tapahtuu niille miljoonille kristoffereille, joiden kotipihaan suuri maailma työntyy, lupaa kysymättä? Veli ja sisar, Kristoffer ja Hagar, palaavat kotimökkiinsä suuren erämaan ja vaarallisen joen varrelle. Vuosisadat kuluvat, sodat ja rajut rakennemuutokset heittävät sirpaleitaan kotimökin pihalle ja katolle, mökkiä laajennetaan ja se muuttuu kesämökiksi. Kristofferit ja hagarit vaihtuvat, nimet pysyvät. Ja mökki. Nykyhetkessä Hagar ja Kristoffer ovat osa kulttuurista keskiluokkaa, sitä johon itsekin kuulun ja jolla on houkutus hallita maailmaa sanoilla, käsitteillä, määreillä. " Pirkko Saisio.

Granada. Willensaunan näyttämöllä Kansallisteatterissa Pasi Lampela sai minut ajattelemaan naisen rooleja

Näin viime lauantaina 16.09.2017. Willensaunan näyttämöllä Kansallisteatterissa Pasi Lampela sai minut ajattelemaan naisen rooleja, krinoliinejä ja korsetteja pölhöpurkissa eli telkkarissa.

Suomalainen on / off -pariskunta saapuu tuliseen ja kuumaan Andaluciaan. Ehkä he ovatkin stand by -suhteessa. Ehkä kokonaan switch off. Ei, he ovat eronneet tyystin eivätkä ystävinä. Tykkänään. 
Heidän tarinansa kerrotaan sipulinkuori-tekniikalla.

Espanjan historiaa kerrotaan toisella tavalla, kuin suurta saviruukkua tehden, muokaten. Milloin kampakeraamisia kuvioita, milloin urheita urhoja urheilussa. Emme pääse ihan luolamaalauksiin asti, mutta alkuhärkä on läsnä. Ainakin kreikkalaisissa mytologioissa.

Vastenmielinen eläinrääkkäys, härkien kiduttaminen, jatkuu Espanjassa. Tsekkaa lisää Morrisseyn, Ricky Gervaisin ja PETAn sivuilta, taiteesta ja twitter-virrasta. Fellow traveller -termiä käytetään ja toistetaan opetusmielessä. Millaista on matkustaa yksin ja tehdä töitä, kirjoittamista ja taustatyötä rauhassa?


Matkakumppani, fellow traveler

Fellow traveller -termiä käytetään ja toistetaan opetusmielessä. Millaista on matkustaa yksin ja tehdä töitä, kirjoittamista ja taustatyötä rauhassa? Fellow traveler –termiä käytetään myös ihmisestä, joka komppaa ja symppaa aatetta olematta silti vallankumouksissa, demoissa tai mustalla listalla. Matkakumppani, kanssamatkustaja sanoo sanakirja, ja käyttää svetisismiä, hyi hyi. Matkustaako hän siivellä? Eikä hän usko vallankumousten syövän, ahmivan lapsijaan ja synnyttämään uusia? Pelkääkö hän? Käyttääkö hyväkseen ollakseen cool, viilee, hip tahi himmee? Ketä olivat maurit?  Kun maurit ovat tehneet tehtävänsä, maurit saavat mennä?  Minne?


Olen tiirannut näytelmissä nyt paljon huoneita. Makuuhuoneita. 

Perjantaina Palkkamurhaajan painajainen, lauantaina Granada. Hotellihuoneessa. Seinän himmeät ( ei Mikael Gabriel viittaus himmee ) vaan hailakat kuviot, onko ne Sierra Nevadan siintävät vuoret vaiko vesivahinkoja. Willensaunan pieni, intiimi tila.

Yksi syy, miksi halusin tämän nähdä, oli P.K. Keränen tuttu Pistepirkoista. 22 Pistepirkkoa olen käynyt katsomassa 80-luvulta lähtien. Piano, rumpu ja kukka on hieno levy, vinyyli, albumi. Miten sopii kitara taustamusiikiksi, draaman rytmittäjäksi. Kun musiikki ei tule nauhalta kuten erikoistehosteet. Eikä orkesteri ole piilossa pimeässä montussa. Vaan läsnä, osana kertomusta, alleviivaamassa kaarta, tunnelmaan. 

Mutta miten käy Risto Kaskilahdelta flamenco?

Viimeksi näin Kaskilahtea polvellani. Tai viereisellä penkillä musikaalissa Vampyyrien tanssi, jossa hän näytteli mainiosti maireata majatalon pitäjää Chagalia… Näyttelevä pariskunta Sari Puumalainen ja Risto Kaskilahti. Kaskilahti on poliisi. Puumalainen on toimittaja. Lehdistön, median ja journalismin rappiota käsitellään. Muotoa ja sisältöä. Miehet jotka vihaavat naisia jotka kirjoittavat. Ja puhuvat. Nainen saa puhua. Kuten edellisen kerran Romeo versus Julia –näytelmässä Teatteri Jurkassa. Tänä vuonna on kysytty, kuinka monessa näytelmässä on pääosassa yli 40-vuotias nainen? Näytelmän nainen kuvaa itseänsä nelikymppiseksi.

Onko Sari Puumalainen parisuhteessa kuin matadori?

Ruusujen sota, kuka rakastaa Virginia Woolfia. Miehen ja naisen välinen tanner sanoissa ja lakanoilla. Miksi mies sabotoi naisen työntekoa?

Toimittajan ja lehdistön ongelmat, sanomalehtien painetut sanat. Vaarallisuus toisaalta putinin Venäjällä jossa toimittajia murhataan. Toisaalta tämän päivän some, jossa naispuolinen journalisti joutuu kokemaan monenlaista vihaa, häirintää. Eikä poliisi tee mitään - kun ei ole resursseja. Uskaltaako heitä päästää samaan huoneeseen?

Espanjan sisällissota

Naisen esi-isä, olikohan isoisä, oli espanjan sisällissodassa. Exä kysyy heti, tapasiko pappas Hemingwayn? Itse olisin tietystikin kysynyt tapasiko sukulaises Gellhornin? Sotakirjeenvaihtaja ja hurja nainen Martha Gellhorn on tullut tutuksi mm tv elokuvassa. Verkosta löytää artikkeleita ja valokuvia. Löysin jostain myös hienoja ja karmivia valokuvia Espanjan sisällissodasta.
Alla Gellhorn ja Hemingway vuonna 1941.
Gellhorn Hemingway 1941.jpg
By Unknown photographer - http://www.jfklibrary.org/Asset-Viewer/RNhpI3rD90akwMe5HKBBOg.aspx, Public Domain, Linkki Ja tässä niitä karmeita kuvia, joita hain ja löysin muutama vuos sitte: Spanish civil war (1936-1939)

Seksismi elokuva-alalla. Sopiiko myös teatteriin?

Seksismi, naisviha, misogynia elokuva-alalla. Hirveää, ja helposti laskettavissa. Palkat. Diagrammit. Vuotuinen piirakka, jossa näkee ohjaajien sukupuoli.

Sopiiko myös teatteriin? Ei, koska teatterissa on oikeita näyttelijöitä, jotka osaavat näytellä. Tässä alla karmeimpia casting card -postauksia twitteristä.
   Sexism and misogyny in movies, in movie industry. Awful and easy to count. Is the same thing in theatres? No. Because in theaters have actors who can act, real actors. Here are some most awful casting cards from twitter:

lauantai 16. syyskuuta 2017

Karski Marski ja saksalainen suutelo. Valokuvia näytäntökaiden avajaisista

Asko Sarkola ja Pertti Sveholm antoivat esimakua Marskista ja saksalaisesta suudelmasta - suoraselkäisesti ja sutkisti. Suomi 100 -teema ja Marski ovatkin sopivia sekä pönöttämisen että tökkimisen, tutkimisen kohteita. Juha Vakkurin historiallinen näytelmä Mannerheim ja saksalainen suudelma, ohjaajana Kari Heiskanen. Helsingin kaupunginteatterin peruskorjaus on valmis, jiihaa.  14.8.2017 talolla oli avajaiset, ja näimme makupaloja tulevista produktioista. Tässä kuvia esittelystä:

Satu Ylavaara Photography, valokuvaaja Satu Ylävaara:




Mannerheim ja saksalainen suudelma

Palkkamurhaajan painajainen. Parhaimmat komediat alkavat siitä, kun mies yrittää itsemurhaa

Parhaimmat, makeimmat komediat alkavat siitä, kun mies yrittää itsemurhaa: Housut pois, The World´s End ja Rusalka, joka puolestaan lainaa Chaplinia: känninen, masentunut mies yrittää itsemurhaa, jonka toinen ihminen, tuntematon hyväntekijä, aina estää. Aamun tullen itsemurhaa yrittänyt ei muista tapahtuneesta mitään, ei sitä, että hänet pelastettiin. Illalla itsetuho jatkuu. Tästä Palkkamurhaajan painajainen ei kerro.

Esirippu ei ole vielä avautunut kun Nick Cave laulaa kylmäävästi Red right hand. Tämän kuulin jo harjoituksissa, mutta silti olen otettu. Meidät viritetään sopivaan tunnelmaan, ehkäpä Peaky Blinders -sarjan kautta. Nick Cave oli vallan hyrmäävä Flow Festivaaleilla joskus 2013. Ennen digiaikaa oli hyvin veristä taisteloa, kirjaimellisesti, kun Stockan lippupalvelussa oli maailmanlopunmeininki eli Nick Caven liput tuli myyntiin.

Perjantai-iltana farssi Palkkamurhaajan painajainen Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä alkaa hillityllä liekillä, mutta väliajan jälkeen äityy hillittömäksi. Santeri Kinnunen ja Iikka Forss ovat pelanneet yhteen aiemminkin farssissa Tenorit liemessä ja taas on Iikka ilman päällyshousuja. Hetken. Mikäs siinä. 
Santeri Kinnusen epileptisen huikean koreografian muuvit, muuvit on saanut, ehkä, päivän polttamia päivityksiä Jari Sillanpään uutisista... Kallio-ryhmä FB:ssä julkaisi kuvan entisestä Piritorista, joka nykyään tunnetaan nimellä Jari Sillanpään aukio... Minä ihmettelinkin taannoin kun Piritori - kyltti oli raaputettu pois. Se oli katutaidetta, sellaista tilaamatonta.
Palkkamurhaajan kivääri ja valokuvaajan kamera muistuttavat toisiaan, ajoitus, tarkennus, tähtäys, laukaisu.
Iikan näyttelemä Frank on rasittava tyyppi, mies, joka ei suostu hyväksymään, että vaimo on lähtenyt toisen matkaan. 
Piccolo ( Antti Peltola ) on mainio, siinä on sekä vanhan kotimaisen elokuvan tuntua että sarjakuvaa.
Näin Taiteiden yönä tämän näytelmän avoimet harjoitukset. Silloin Sanna Saarijärven näyttelemän Lauran, muutenkin dominatrixin, siis dominoivan naisen raippa raikasi. Virkistävää. 
Näin tämän näytelmän ostamallani lipulla, joten ehkä myöhemmin lisää. Perjantai-illan ratoksi sopii hyvin tällainen liioiteltu meininki. On liikaa evakuointia ja räjäytyksiä ja ohjuksia Japanin yllä ja Myanmar. 




Tässä valokuviani Helsingin kaupunginteatteri näytöntäkauden avajaisista 14.08.2017. Otin kuvia kolmella kameralla, kahdella pokkarilla ja yhdellä järkkärillä. Laitan ehkä oman sivun.




Allan juutuupista löytyviä mielleyhtymiä tähän farssiin sekä tietty traileri, ihanaa, että näytelmistä tehdään myös tiisereitä ja traileita. Ja tekijät puhuvat:

torstai 14. syyskuuta 2017

Koivun ja tähden kantaesitys 13.09.2017: Keitä me olemme ja minkä Volgan mutkan takaa tulemme. Ketä tuemme?

Kansallisteatterin Koivu ja tähti ensi-ilta, ja vieläpä kantaesitys oli eilen 13.09. Oli kuuma päivä, kuohuva virtasi Lavaklubilla, ja sitten Kansallisteatteriin. Nyt en tiedä miten tarttuisin tähän näytelmään. Se ei ole kuuma peruna, vaan oliskos kuuma halko? Kytevä tamminen ulkomaalainen ruutitynnyri? Alvar Aallon loputonta muotoilua karkuun juokseva puhdas, kotimainen koivu? Polttava kekäle, joka osuu hikipajassa alipalkatun lapsen duunaamiin juoksutrikoisiin?

Suurella näyttömöllä on esitteen mukaan Sirpaleita Suomesta. Se voi tietenkin tarkoittaa aikamme digitaalista pirstaleisuutta ja loputtomia väyliä tiedon, taiteen ja propagandan viidakossa. Jossa selviää lehmän hermoilla ja machetella. Mutta myös kranaatin sirpaleita, fyysisiä sodan jälkiä ihmisen aivoissa. Sekä myös psyykkisiä sirpaloitumista, hajoamista.
     
Keskipakoisvoimalla keskiössä oleva tuulikello, metsä, Sibelius -monumentti, ähkäle möhkäle, useamman aikakauden nykytaidetta, joka ilmeisesti saa aikaan ahdasmielisissä raivoa, monimerkityksellinen, ja hankala suomalainen sielu. Se on suoja, se on pelottava paikka, ja sitä voi riistää ja hakata mielinmäärin - jopa tähti " Leonardo DiCaprio huolestui kuhmolaisesta saaresta – liian myöhään " YLE uutisten mukaan 1.3.2017. Metsähallitus ei näe mitään rajaa järjettömille hakkuilleen - onneksi Greenpeace nostaa megafonia ja tietoisuutta. "  Metsähallitus on menossa hakkaamaan Oulujärven retkeilyalueen saarten upeat metsät. Kaarresalon saari suojeltiin Metsähallituksen omalla päätöksellä vuonna 2001 erityisen arvokkaana aarnialueena. Nyt Metsähallitus on peruuttanut suojelun hakkuiden tieltä. " kerrotaan Greenpeacen FB-sivulla.

" Ikea kaataa kalevalaiset metsät " kertoi Sisuradio | Sveriges Radio, ja jatkaa: "Suomessa on noussut kohu huonekalujätti Ikean hakkuista Vienan Karjalassa. Suomalaisten mukaan Ikean toiminta uhkaa kalevalaisten runokylien säilymistä. Ikean tulo vienyt työt sadoilta alueen metsureilta ja kylät uhkaavat tyhjentyä "  MOT teki aiheesta stooria jo vuonna 2009.

Pirkko Saision kirjoittamaan ja Laura Jäntin ohjaamaan näytelmään voi kutoa omaa historiaansa, arvomaailmaansa ja mielleyhtymiä. Milteipä loputtomiin.

Näytelmässä suomalainen joutuu katsomaan suomalaisuutta, kantasuomalaisuutta ja pakolaisuutta eri aikakausilla. Suomen sotia, ja suuria myllerryksiä. Vieraantuneita omilta juurilta, luonnosta, metsästä, villeistä, vapaista elä[i]mistä.

Weckström ja Puotila ovat niin ihania kaikessa missä tekevät. 

Weckström ja Puotila ovat ihania, ja ilkeitä päähenkilöitä. Weckströmin Hagar on alussa Astuvan jousinainen. Mutta myös orpo, hylätty tyttö. Ehkä. Huikein kohtaus on Hagarin häiden odottelu. Mikä demoninen ja dominoiva voima, ja tenho on, joka koskettaa terävästi. Itse asiassa viiltää tiensä läpi, ja tuntuu piippuhyllyn seinässäkin. Tällaista teatterin pitää ollakin - huikea nainen ja huikea performanssi - huikea aate. Itsenäisyys! Ateismi! Feminismi! Aivan kuin istuisin hunajapurkissa.

Puotilan Kristoffer on myös huikea, ja saisi tehdä mitä tahansa sadismia, että hyväksyn täysin. Olenkohan Puotilan suhteen masokisti? Pahan pojan roolit telkkarissa sopivasti täyttänyt Manninen saisi seuraavaksi näytellä Vlad Tepesiä... Eiköhän siitä dekadenttinen poliittinen musikaali tai farssi tulisi. Symbolistinen.

Tuleeko torppa liian täyteen egoja? Milloin tämä olisi kotimaisia kesäjuhlia haitannut?

Keitä me olemme ja minkä Volgan mutkan takaa tuemme. Ketä tuemme?

Tulemmeko Uralilta? Keitä sukulaiskansamme on. Onnettomuuksien ja katastrofien sattuessa ilmastonmuutoksen tahi diktatuurin selkeänä seurannaisena voi tapahtua hirveitä. Suuria muutoksia. Säikähtäen ajattelemme, että onneksi ei kukaan pohjoismaista - ainakaan ei kukkaan suomalainen. Huh. Onneksi ei kukaan perheestä, ystävistä, töistä. Onneksi en minä.

Ylevät alkuperäiskansat tutkielman kohteena

Pelto- ja vuoristomarit, heimoveljet on hienosti kirjoitettu mukaan suureen tarinaan. Keitä ovat terroristit? Mitä kieltä puhuvat? Uhka vai madollisuus? Mahdollisuus? Buŋuelin Porvariston hillitylle charmille vinoillaan, ja nostetaan maljoja. Tietenkin. Ihmiset nauravat itselleen. Tietämättään. Makeat naurut. Ihmiset eivät oikein tiedä kenen joukoissa seisovat. Mikä on arvomaailma, onko se sama kuin nuoruudessa. Mihin kohtaan poliittista kenttää kuuluu puheissa tai arkipäivässä? Teoissa? Äänestysprosenteissa? Adresseissa? Miekkareissa?

Näytelmässä hersyvästi vihjataan kuinka minun luokkani sivistynyt ihminen nostaa arvoon korkeaan, patsaalle, ja ylistää arvokasta, ylevää heimoveljeä, jolla on vielä autenttinen suhde juuriinsa, ja luontoon. Pienen matkan päästä. Tutkielman kohteena. Ei oikeina ihmisinä, joiden kulttuuria riistetään, ja jonka puhdasta asuinaluetta myrkytetään - putinilaisen kapitalismin koneiston vääjäämättömänä seurauksena.

Mutta samalla suomalainen tilaa postimyyntimorsiamen ja kotiapulaisen itämailta.

Neitseelliset suomalaiset koivut, symbolit

Näkeekö metsää puilta? Meneekö metsään? Metsään meneminen on upea. Se on elämys kirjaimellisesti. Pieleen eli reisille meneminen on myös hienoa, että eksyy sivupoluille, ja löytää uutta. Ehkä. Millaisia olemme kohdatassamme juuret, kenellä punaiset, kenellä valkoiset. Olemmeko samaa ketjua. Voiko taidetta tehdä olematta poliittisesti epäkorrekti? Missä on taiteen rajat? Miten kohdata toinen, ulkomaalainen? Missä on empatia? Ei ainakaan eduskunnassa eikä somessa. Eduskunnan päältä on vihdoin otettu huppu pois - eiköhän nyt olisi aika herätä. Olemmeko dystopiassa? Miksi hyväksymme hiljaisesti enemmistönä? Osa meistä ei hyväksy, mutta heitä voidaankin pitää rikollisina koska auttavat paperittomia. On tämäkin.

Kenen venäläisen absurdistin kirjoittamassa satiirissa elämme nyt 2017? Ja ennen kaikkea - miksi?

Ja mikä ironistis-junttius-puvustus! Mökillä on mökkivaatteet. Realismia. Mutta sitten myös fantasiaa, symbolismia. Sadun ja sirkuksen puujaloilla kävelevää jättiläistä olisi voinut nähdä enemmän. Koivu näkyi hyvin.

Lavastus, puvustus ja maskeeraus on sekä upeaa että huomaamatonta. Ainakin Sisters of Mercyn ikoninen Andrew Eldritch aurinkolaseineen, ja mystisine mustine stetsoneineen löytyy, sekä myös Dimmu Borgiria.

Vaatteiden vaihdot vuosien vaihduttua käyvät nopsaan ja torppa muuntuu. Naurujen jälkeen mascara leviää myös itkusta. Sekin on teatterin tehtävä. Kirjailijan tehtävä. Osa meistä on kyllä hyvin hereillä ja aktiivisia.. Mutta myös taiteessa voi olla agenda - olla ihminen ja inhimillinen naapurille - onhan nyt juhlavuosi ja Suomi on niin sata.
 
  P.S. Hieno anekdootti Leninistä! Mutta siitä ja tulisesta pätsistä eli Lavaklubin tekijät esiin vaikka hiilihangoin – tai vain tekijät esiin! -tilausuudesta edelliseltä päivältä kirjoitan myöhemmin lisää. Ehkä ;)

                          Yllä olevat valokuvat ovat Kansallisteatterin näytäntökauden avajaisista.
                                                                      Alla olevat eivät ;)

Koivujen rungoilta kuvaan pareidoliaa, kasvoja, aina sieltä löytyy pöllö tai Lemmy Killmister. Susi tai Loordi. Suomalaisia kuvia, tervaskantoja... 
Tässä esimerkiksi luonnon maalaama Lemmy Killmister. Tai Vlad Tepes. 

Minä rakastan koivutaidetta sekä myös ei niin varteen otettavaksi laitettuja björktavlor -koivutauluja, johon on maalattu maisema.



Sekä tietysti vampyyrikoivu Hämeenlinnasta, mutta se on ihmisen töhertämä...

Katariina Kaitue kurkkii klasin takaa Lavaklubin seinällä ennen enskaria. 

Lainaus Kansallisteatterin sivulta:
”Kasakat ryöstivät Sakari Topeliuksen isän isoisän Kristoffer Toppeliuksen isovihan aikana ja myivät orjaksi Venäjälle. Sellainen oli monen suomalaisen kohtalo. Tämä Kristoffer Toppelius pääsi karkaamaan ja palasi ensin Suomeen ja pakeni sitten laivalla Tukholmaan. Ja tästä Kristoffer Toppeliuksesta Topelius kirjoitti satunsa Koivu ja tähti. (Koivu, tähti ja pojan sisko ovat tietenkin tositarinaan lisättyjä koristeita.)

Minua on aina kiinnostanut, mitä tapahtuu tarinan jälkeen. Mitä tapahtui Kristofferille, kun idyllinen jälleennäkeminen oli suoritettu? Ja mitä on tapahtunut niille tuhansille Suomen kristoffereille, jotka ovat palanneet juurilleen nähtyään jo vilahduksen suuresta maailmasta? Mitä tapahtuu niille miljoonille kristoffereille, joiden kotipihaan suuri maailma työntyy, lupaa kysymättä?
Veli ja sisar, Kristoffer ja Hagar, palaavat kotimökkiinsä suuren erämaan ja vaarallisen joen varrelle. Vuosisadat kuluvat, sodat ja rajut rakennemuutokset heittävät sirpaleitaan kotimökin pihalle ja katolle, mökkiä laajennetaan ja se muuttuu kesämökiksi. Kristofferit ja hagarit vaihtuvat, nimet pysyvät. Ja mökki. Nykyhetkessä Hagar ja Kristoffer ovat osa kulttuurista keskiluokkaa, sitä johon itsekin kuulun ja jolla on houkutus hallita maailmaa sanoilla, käsitteillä, määreillä. " Pirkko Saisio.

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

KOM-teatterin My baby, valopäät ja hupparihörhöt aikakautemme peileinä. Ja saatanina?

Hyvinkin ironisesti maindfulnessin päivänä 12.09.2017 näin uudelleen KOM-teatterin My baby näytelmän, jonka loppua oli muutettu ennakosta. Ennakosta kirjoitin, teksti alapäässä ;). Loppuunmyyty katsomo sisälsi paljon lukiolaisia. Edessäni istui itse Behemot - oi, tuo kissa teoksesta Saatana saapuu Moskovaan. Tai sitten oli vain Behemoth -bändin kannattaja. My baby ei kohoa niin suuriin sfääreihin kuin Kokki varas -näytelmä, jota olen elokuvana veivannut kymmeniä vuosia. Kantaesityksenä My baby on ehdottomasti kiinnostava, kuten oli näytelmä Pasi was here. Sekä Mustarastas, joka oli ylimaallisen hyvä herkkyydessään ja traagisuudessaan. Myös Hamletinkonetta tutkailin kahdesti KOM-teatterissa ja kerran Vuotalossa, vaikka oli lainatavaraa, sillä rakastan Einstürzende Neubautenia ikuisuuden jälkeenkin, ja vain heidän takiaan valitsin kielekseni saksan lukiossa 1980-luvulla. Family Affairs oli hieno KOMissa 90-luvulla, samoin päivitettynä Teatteri Kultsassa. Myös Topi Mikkolan monologit ovat kolahtaneet, Topi valaisee huoneen lämmöllä, ronskiudella ja suvaitsevaisuudella. Aion toki nähdä My babyn useamminkin - mikäli massia on.


Kauan eläköön naisen ääni! Joka vihdoin kuuluu

My baby teoksessa on upeaa naisen ääni, monta naista on ollut tekemässä sitä, mikä on hienoa. Siis käsikirjoitus ja ohjaus. Parasta tietenkin on naisten vuorosanat, joita he saavat käyttää. Kuinka monessa näytelmässä pääosassa on yli 40-vuotias nainen? Tätä kysymystä mietittiin elokuussa. Kuin piruutta tähän vastaa - päähenkilö on 41-vuotias.

Oikeastaan päähenkilöitä on koko poppoo, posse. He ovat valopäitä - onhan firman nimikin Glowheadz - himmeesti katukielellä. Tai ei saa sanoa firma tai yritys vaan start up -yritys! Koska start up on aivan eri kuin tavaline puulaaki. Näytelmän jälkeen hupparihörhö Hupparihörhö esitteli start upin ja näyttelemisen eroja ja yhtäläisyyksiä. Pukeutuneena huppariin. Istuen lootusasennossa.

Yhteisöllisyys työelämässä

Mutta takaisin näytelmään. Työryhmä on tiivis työnarkomaanien ryhmä, kuin perhe, joka on jatkuvasti yhdessä. Tai perheissä on ongelma kun kaikki eivät ehdi saman pöydän ääreen, kun jokainen on oman laitteensa kanssa. Myös Glowheadzissa ollaan omilla laitteilla, mutta myös yhdessä. Kaikkien merkitykselliset hetket myös tallennetaan digitaalisesti. Yhteisesti.

He ovat saman pöydän äärellä, eivät loju niska pokemonien vääntämänä säkkituoleissa, kuin vain osan aikaa. He keksivät koko ajan uusia innovaatioita. Diippiä shittiä.

Työelämässä ja sosialistisessa meediassa olen hyper kyllästynyt englanninkielen ylivaltaan. Käytän englantia vain jos vastapuoli ei ymmärrä muuta kieltä, ja asia on painava; oi, miten hirveen hienosti Captain Sensible lausuu wanker ja cunt. Poliittisessa korruptiossa siis. Työhakemukset ängetään täyteen typeriä titteleitä, vain jotta äijä saa laittaa ovikylttiin ammatikseen The President. KOMin komiikassa on myös naurettavia pitkiä englanninkielisiä titteleitä. Minusta on ihanaa Lontoossa kun myymälän naiset sanovat minulle sweetie - kuin olisin keskellä Todella Upeeta pössistä. He eivät käytä titteleitä.

1980-luvulla kirjoittajakoulutuksissa kaunokirjallisesta tekstistä haluttiin karsia svetisismi. Nyt enklanti on työpaikan arkea - valitettavasti. Turhaan ollaan huolissaan, etteivät maahanmuuttajat osaa suomea - eihän sitä Suomessa työpaikalla tarvitse puhua! Lentokenttien karkoitustilanteet sujuu ei niin leppoisasti mutta vääjäämättömästi englannilla!

1990-luvulla kirjoittajakoulutuksissa " oltiin huolissaan " niin ikkään kielen köyhtymisestä. Kun konditorian tiskillä näytettiin sormella ja sanottiin, että " tosta toi " eikä sanottu " Aleksanterin leivos ". Tähän voi puuttua, että jakautuminen köyhiin, vähävaraisiin, freelancereihin, pätkätyöläisiin ja harvoilla apurahoilla työskenteleviin nälkätauteilijoihin, kirjailijoihin, kulttuurialan monitoimijoihin ja monimediatoimittajiin. Meillä kaikilla  "palkkaus " on ollut niin ja näin. Ettei ole ollut varaa Marie Antoinetten leivoksiin. Näin emme ehkä tiedä, tai tienneet,  miltä aleksanterinleivos näyttää. Täi miten se kirjoitetaan. Englannista on - ikävä kyllä - tullut työpaikan slangia. Käytän itse huonoa enkkua, kun olen hyvät kotomaan ja joutomaitten sanat käyttänyt. Jees poks holirei.

Naisen euro. Seksismi elokuvateollisuudessa. Ikäsyrjintä. Näistä lisää myöhemmin. Kotimaisessa sarjassa näyttelijä muistaakseni Rinna Paatso sanoi muistaakseni teatterinjohtajalle, että lisää palkkaa. Johon pomo, mistä se otetaan. Se on kuule joltakin toiselta pois. Miesten valtaamilla tylsillä aloilla tällaista ei tapahdu. vaan sanotaan notta kuinka paljon pannaan hah hah hah. Optiot päälle heh heh heh. Veroparasiitit ja veroparatiisit. Onko näin.

Palkkaeroihin ehdotetaan ratkaisuina, että naiset siirtyivät korkeasti palkattuihin miesten aloille. Ei suinkaan, vaan jokaisella alalla ja ammatissa pitää olla tasa-arvo palkkauksessa.

En edes muista, kuinka pieni prosentti, vai promille, on se, mikä valtion kassasta lähtee taiteelle ja kulttuurille enää. Ja kuinka monia miljoonia haaskataan kankkulan kaivoon siis Talvivaaraan joka ei ole edes Game of Thronessa vaan jonkun ihmisen takamailla ja lähivesissä. Maailmassa on niin väärin monta asiaa. Ja päätöksiä vääntää niin monta aasia.

Apropoo, upea näyttelijä näyttelijä, hurja nainen Kate Dickie on näytellyt kummallisesti imettävää äitiä sekä hyytävässä, hyvin suomalaisen näköisessä kauhuelokuvassa Witch, että mainitussa sarjassa Game of Thrones. Olen ihmetellyt kun metrossa äitiään puolta lyhyempää isoa lasta imetetään, vaikka lapsella kaikki hampaat, joilla puree... Niin, että äiti huutaa. Kuinka vanhaksi asti? Yläasteelle? Myös My babyssä imetys jatkuu. Julkinen imetys on tietenkin sallittua kun kohteena on vauva, jota jaksaa kantaa sylissä.

Työpaikat saisivat siirtyä suomen kieleen ja Kalevalamittaan. Saamen kieli osaksi työpäivää ja vaikka lähihistorian tuntemusta.

Kuten Ismo Alanko lauloi Kun Suomi putos puusta, kun oli yöt bläkkiä. Eikä nähty sikaa eikä säkkiä, kun kaikk tapahtui liian äkkiä. Näin kerran kun Suomi putos puusta, se oli 2000-luvulla kun Kalliossa, Hesarin alussa puistikossa juoppo lihava miäs, persevako viivoittimella mitaten näkyvissä, halasi puuta, maasta käsin, myös jalat puun ympärillä. Hänestä ei arvannut, oliko hän laskeutunut juuri puusta vai kiipeämässä takaisin turvaan... Samaisessa puistikossa oli kerran purjevene tulppaanien seurana. Ajattelin, että delirium. Mutta kummempiakin jekkuja on.

Suuressa kaupassa minut saa raivon valtaan Sport-osasto. Eikö sitä osata suomentaa. Lehdissä hihat palaa kohdassa Lifestyle. Onko se niin vaikea sana. Suomesta näköjää uupuu elämä sekä tyyli.

Kapitalismissa hokemat ja muut ärsytykset on tarkoitettu ainoastaan jäämään mieleen - jotta kuluttaja, ostaja, taulapää ostaisi turhan tuotteen, jota ei tarvitse, ja muutenkin tuhoaisi maapalloa. Ja ahdistuisi. Mantrat, joissa ei ole mieltä, vain rytmi.

Mistä löytyy elämän tarkoitus

My Babyssa mietitään elämän ihmeitä, synnytyksen ihmeitä ja elämän tarkoitusta. Raa´asti voi lapseton sanoa, jollei keksi elämän tarkoitusta niin tekee lapsen, joka saa sitä pähkäillään, vuorostaan, ketjussa.

Elämän tarkoituksen voi keksiä/löytää Monty Pythonin videokasetista, allmalepanel. Viime vuosina usempikin ihminen on löytänyt elämän tarkoituksen, he kaikki kertovat kuinka heitä vanhempi on keksinyt elämän tarkoituksen: olisi pitäny olla kiltimpi.

Ole koutsi, älä pelikaveri. Näin lukee kaupassa. Älä droppaa mun unelmaa, laulaa Vesala komeasti. Suomi ei ole minun äidinkieleni mutta eka opittu virkakieli. Martikainen puhuu hyvää kirjakieltä. Remu puhuu hyvää Remu-kieltä. Andy McCoy on klassikko. He saavat #allmalepanel pitää oman mielensä, kielensä eli persoonansa. Heli Laaksonen puhuu hyvin kielellään. Samoin Severi Suhonen. Peritty tai keksitty, omaksuttu kieli on eri kuin työpaikan kieli. Ja työpaikan ulkopuolinen kieli. Työttömyyden kieli.

My baby käyttää naurettavaa englantia makoisasti, siellä on priiffit ja pitshaukset. Eksperienset. Kaikki piikit siis peakit peak experíencet kohdallaan ;)

Slush-kiima ja joukkohypnoosi

Olen kerran joutunut ratikkaan, joka oli pullollaan Slush-kiimaa matkalla Pasilan messukeskukseen. Sietämätön matka, täynnä pinnallisia pukupellejä ja helmikanoja, menossa hehkuttamaan avainkortit kaulassa joukkohypnoosissa tekopirteänä, mukaonnellisuutta, ja yli-iloa hetkuen, kovaäänisenä sienirihmastona. Yritin saada maalauksia vietyä ehjinä kotiin. Vaikutti aivan kuin se olisi highway to hell. Aivan kuin olisin kuullut Hell's bells. Oli tosi post apocalyptic experience. Apocalypse. Now. The end is nigh ja niinpä edelleen!

Itse käytän popkulttuurin lauseita, jotka noudattavat, johdattavat pitemmälle. Kuten hyperteksti, alitajunta. Ehkä. Kummastelin toimiston sisustusta, kunnes kuulin suunnittelijat ;) Itse tykkään käyttää hymiötä ironisesti. Tai alleviivaten. Ne ovat kuten hovinarri tai kylähullu lauseen lopussa.

Hippiliikkeen yhteisöllisyys ja tanskalainen Dogma

Ennakon loppu 4.9. näytti siltä, että oltaisiin irvailtu sekä hippiliikkeelle että Dogmalle. Tanskalainen Dogme 95 - voit verestää muistia katsomalla lisää maailmanlaajuisesta verkosta. Inhoan, kun juntissa työpaikassa sanotaan "veppi" ja "saitti". Dogman säännöt olivat hyvin tarkkaan laaditut ja niitä miltei noudatettiinkin.

Kirjoitin, että ennakossa irvailtiin hippiliikkeelle. Vesimiehen aikana 1960-luvun lopussa - silloin oltiin suurta yhtä perhettä! Tai minä en ollut kuin vain hyvin pieni, mutta ylpeä sikakaudesta siis aikakaudesta jo! Lisää hymiö. Ilman LSD:tä.

Silloinkin yhteisöllisyys oli mukavaa, ihanaa, oltiin laihoja ja alasti, ja nuoria ja kiinteitä, tai hienoissa kukkaiskansan kuoseissa, minihameissa ja saapikkaissa, trumpettilahjefarmareissa ja tolppakoroissa, osa vaatteista ja koruista ja aatteista oli unisex - joka on kauhea sana, mutta tarkoittaa vaatteita, jotka olivat sopivia kummallekin sukupuolelle. Silloin sukupuolia oli vain kaksi.

Millaista olisi Dogman säännöt kirjoittamisessa? Kirjoitusvirheitä ei korjattaisi? Kirjoitetaan vain verellä ja ulosteella seinään kuten de Sade ja Ars 95? Oltaisiin kuin siat Pellossa ja kuten Uuno armeijassa. Minun kirjoitusvirheistä ymsp irvailtiin ennen wanhaan, että konekirjoitukseni on kuin mainittu Uuno armeijassa. Vaikka olen julkaissut tekstiä 1980-luvulta lähtien, voi lukihäiriö, ADHD, aspergeri, ympäristön sietämätön möly ynnä muut vaikuttaa siihen, ettei teksti näytä lukijalle siltä,  miten se on lähtenyt näppäimille.

Mutta. Niin hippisikana siis hippiaikana 1960-luvun lopulla kuin uuden aallon ja punkin sikana siis aikana 1970-lopulla oltiin yhteisöllisiä. Kuten nyt start up -geimeissä. Mutta. Miehet kuten Easy rider -elokuvassa istuivat lootusasennossa rauhanpiippua poltellen, ja puhuen mukavia ja vallankumouksellisia alkuperäiskansan miesten kanssa. Niin naiset tekivät ruokaa ja hoitivat lapsia. Vapaan seksin aikana jäi naisen huoleksi joskus hengenvaarallisesti huolehtia ehkäisystä. Viime vuonna vastenmieliset ahdasmieliset yrittivät rynniä Puolaan lakia, aborttilaki, joka kieltäisi abortin, tekisi laittomaksi. Olin mukana mielenosoituksessa, valokuvasin ja sometin. Sitten menin teatteriin Ryhmiksen Farmiin katsomaan uutta Eläinten vallankumousta. Ironisia ovat kukkahattutädin päivät.

Erään lähteen mukaan Mansonin perheen naiset saivat syödä ruokaa vasta kun sekä miehet että koirat olivat syöneet ensin. Sairasta. Mikä sai naiset seuraamaan Mansonia? Katsoin sarjaa Aquarius jossa Charles Manson ei ole kovin karismaattinen tahi erottuva mutta Mulderi on pistänyt itsensä hyvään rooliin.

My baby ennakkonäytöksenä muistuttaa siis hippiajan yhteisöllisyyttä sekä tanskalaaista Dogma-lakien alaista elokuvaa. 12.09. näytöksessä oli toisenlainen loppu.

Kyllä tästä selkeän John Watersin Ja P P Pasolinin kädenjälkeen tunnustaa, tunnistaa. Puhtaassa ilmaisussa! Rehellisyydessä! Ironiassa! Ja Lina Wertmüllerin! Ehkä jotain yhteistä on televisioherkuilla Sairaskertomuksia ja Mobile Horror - jota näin vain telekkarista. Rahaa ei ollut teatteriin. Yleensä saa visuaalisina visioina, ha haa, mielleyhtymiä muihin taiteenlajeihin, tai vaikkapa samoihin, mutta tästä ei niitä tulvi. My baby seisoo tanakasti horjuen omilla pulleilla jaloillaan ;) Toisaalta vietin 2000-luvulla paljon aikaa kaukana teatterista.


Vallankumous syö lapsensa ja aloittaa puhtaalta pöydältä innovaatiot

Miten vallankumous syö lapsena? Onko tarkoitus aina epäonnistua, jotta liikkuu luovasti eteen päin, eikä jumitu? Kill your Darlings? Tämä sotii sitä vastaan, että elokuvien hullut tiedemiehet, joihin samaistun, yrittävät yhä uudelleen ja uudelleen, eivätkä lannistu. Heillä on intohimo ja päämäärä. Ovatko nyky-työläiset hulluja tiedenaisia?

Miksi kaiken pitää olla amerikkalaista kapitalismia? Miksi kaupallisesti onnistuminen on tärkeää välittämättä moraaleista ja seuraamuksista? Miksi tärkeintä on onnistua eli myydä?

Hullut tiedemiehet riehuvat vapaasti Lepakolla

Suomessakin 70-luvun lopulla oli monta vallankumousta musiikissa ja ekologisessa liikkeessä. Mutta täälläkin miehet puhuivat ja puhuivat, ja tekivät kaikkea hirmu kivaa, graffiteja töhersivät kieli keskellä suurta suuta, ja pystyttivät Odessa-kustantamon ja kaikkea. Ja naiset kuorivat perunoita. Minusta Lepakon kapitalismi alkoi siitä kun sinne raahattiin eka goga gola -automaatti. Tietysti myös naiset olivat liikkeissä mukana, mutta dokuja katsellen ehkä nostetaan ne kovaäänisimmät esiin.

Ennen oli punk-liike, joka oli anarkiaa ja kommunismia, eläinten oikeuksia, ja ihmistenkin, kuka tahansa saa soittaa, ja laulaa, ja painaa pienlehtiä, ja jakaa. Väsätä rintanappeja ja omannäköisiä kledjuja. Vallata taloja, tulla toimeen ilman kapitalismia, korjat vanhaa, särkeä uutta.


Onko start up ja teatteri nykyajan punk?

Ei helvetti! Tai mikäs siin. Elämyksiä! Ihmiset haluavat elämyksiä! Matkustaa kuuhun! Ihana elokuva Rusalka joskus vuodelta 2007 Venäjältä irvailee uusrikkaille: ääliöt ostavat myyjältä tontin kuusta! Ei se hullu ole joka tuollaista hintaa pyytää, hullu on se, joka maksaa! Ja kuinka uusrikkaat nurisevat kun väärälainen julkimo asuu naapuritontilla. Kuussa! Jossa on käynyt vain Seitsemän veljeksen Simeoni, Iron Sky -elokuvan kuvaushenkilöstö ja ehkä Neil Armstrong. Ellei se ollut trikki.


Missä on oikea kommunismi kun sitä tarvitaan?

Rusalka irvaili entisen kommunistisen maan uusrikkaille, jotka ostavat sellaista, jota ei ole olemassa, mutta jolla voi leveillä. Entisajan käärmeöljyn myyjät ovat innoissaan ja ajavat postivaunuilla nauraen pankkiin.

Mutta miten näistä merkonomeista ja juristeista on tullut hotteja ja muka vallankumouksellisia? Miten kapitalismista ja kaiken myymisestä on tullut uusi kommunismi, yhteisöllisyys?

Mutta My baby yhteisönä on tasa-arvoinen. Naiselta ei kestä kuin kaheksan vuotta päästä osakkaaksi!

Mutta palatakseni kommunismiin, joka on kyllä hyvin nurinkurisesti toteutettu Kuubassa, kun kansalaisen kuukausitienesti on 12 euroa - sama summa jonka nykyjuppi eli hipsteri maksaa baristan vääntämästä kahvikupista ja pikkuleivästä. Kun samalla suuri ja mahtava johto makaa kultakylvyissään. Miksi Kuubassa vahditaan, ettei kukkaan käärää ulkomaalaista kotiin! Naapurit kyttäävät kuten 30-luvun stalinin ajan NL:ssä teoksessa Saatana saapuu Moskovaan. Nykyajan suomessa kytätään naapuria - ettei tämä kudo useampia sukkapareja myyntiä varten, ja yli omien tarpeiden. Mutta myös sitä, jos nuhteeton suomalainen kansalainen auttaa paperitonta pakolaista. Että se on rikos. Missä on empatia?

Epäpätevät polittikot on nostettu summan mutikassa kapitalismista valtiomme johtoon. Minä en ole niitä sinne äänestänyt.

Keksikö Antikristus start upit?

Mutta onko start up ja tällainen konsepti pelastaja, hyväksi vai saatanasta? Taisto Oksanen teki hykerryttävän Antikristuksen roolin tv sarjassa Sairaskertomuksia joskus vuonna 2004. Saatana saapuu mainostoimistoon...

Glowheadz on pieni ryhmä, joka innostuu sina jostain uudesta. Minusta on ollut hirveän hauskaa sekä traagista seurata, kun ihmiset esittelevät keksintöjään, ratkaisujaan, innovaatioitaan. On vapaan keksimisen alue, filtteritön maindmäpping, johon voi tyrkätä mitä tahansa hurjaa matskuu - jota kukaan ei ole ennen ehdottanut. Ainakaan meillä. Asiat ja ideat menevät monen mankelin läpi kunnes lopulta tyssäävät rahoitukseen. Joku valopää keksii ja laskee, ettei tämä tällä alueella tuota kuin häpeää ja tappiota. Että kynsille tulee. Ei jatkoon!

Toisaalta ahdasmielisten kommentit, että ei sinusta koskaan tule mithään, tuota ei osta kukhaan, olek sie hullu, sinut pittäs traijata Keroputhaale tai Muurohlaan [paikalliset mielisairaalat] jne aikaansaavat yrittäjässä tai taiteilijassa joko särkymisen, joka voi johtaa ikäviin paikkoihin, tai kasvattamaan paksumman sarvikuonon nahan. Tai sarven. Tai muuttamaan poies. Tai muuttamaan oman alueen. Tai esittelemään ideoitaan toisenlaisessa joukossa. Tai hakemaan itselleen oman joukon.

Hus - menkää siitä! ;)



Ennakon tunnelmat 4.9.:
Kirjoitan lisää kun näen tämän kokonaan. Ehkä. Vaipanhajuinen MyBaby KOM-teatterissa ilkeilee startupin lisäksi hipeille & tanskalaiselle Dogmalle ( Dogme 95). Ennakko 09.2017. Hyvä ettei saanut päähänsä tuttipullosta. Ei se mtn - on minua heitetty veitsellä kiinalaisessa ravintolassa. Se ruokailu oli aika Hong Kong Cinemaa, lepsua sellaista. Mutta mitä KOMissa tarjottiin? Mille asteelle taannuttiin? Se on aina hienoa kun vanhimmat ja nuorimmat katsojat yleisöstä paheksuvat näytelmää - tuota jaloa ja rehellistä elämänmuotoa. Taidemuotoa!







Vaipanhajuinen #MyBaby @KOM_teatteri ilkeilee startupin lisäksi hipeille & tanskal. Dogmalle

tiistai 12. syyskuuta 2017

Näin Ryhmiksen Seitsemän veljestä kesällä kuudesti

Olen nähnyt 7 veljestä näytelmän useaan otteeseen. Ensin harkat, sitten ennakot ja enskari ja viimeksi heinäkuinen matinea, päivänäytös. Meitä kolme ihmistä antoi silloin arvosanaksi yhteispisteissä 31 kun maksimi oli 30. Siis kaksi kymppiä ja yksi Spinal Tap-mainen 11. Eläkeläismies oli lukenut Aleksis Kiven Seitsemän veljestä romaanin seitsemän kertaa, eka kerran alle 7-vuotiaana. Hänelle lukemaan oppiminen oli helpompaa kuin Juhanille. Ja varsinkin Timolle! Hän oli onnellinen, että oli ostanut lipun, ja päässyt osaksi. Mekin olimme onnellisia.

Näin ilimaiset ja riemastuttavat harkat 31.05. 

punaviinin kera, niistä jo bloggasin, ja sitten seurasi varsinainen Seitsemän veljestä marathon: 13.-14.06.2017 ennakot ja enskari 15.06. Huh. Tuli nähtyä monta auringonlaskua! Sitten pakenin Rob Zombien sirkukseen Kansankotiin, ja sieltä suoraan Impivaaraan, omaan Impivaaraani. Ja paluu Suokkiin joskus 15.07. matineaan, eli lauvaintain päivänäytökseen josta yllä.


Matkustin laivassa ja luin kokonaan 7 veljestä. 

Kuinka se oli muuttunutkaan omissa aivoissa, mielikuvituksessa, muistissa! Palasin juhannukseksi omaan salaiseen Impivaaraani jossa ei ole sisävessaa eikä lämmintä vettä. Mutta rauha - kun kaukana on kavala maailma! Oikeasti.
    Aleksis Kivi ei ollut ainoa taiteentekijä joka taisteli useankin asian kanssa, kimpussa. Sensuuri, kritiikki, tyhmät ihmiset, viinan kirot, köyhyys.

Suokin veljekset ja Kent

Tämän lauantain näytöksen karhu-kohtaus muistutti Kentin musiikkivideoita - dekadenttiä ja hölmöä poppia... Kent oli siis huikea livenä, niin omalaatuista goottilaisuutta ja kauhuromantiikkaa, jota ei ole internetistä tilattu, vaan jonkun oman kautta, viktoriaanisuus, körttiläisyys, pimeä metsä, huumori. Kuinka melodramaattiset elkeet... Ennen kuin Kent tuli lavalle festarille niin Mato Valtonen luukutti kuulutti, että suomalaista käkikelloa vedetään edestä, ja se sanoo tik tak. Kun taas ruotsalaista käkikelloa vedetään takaa, ja se sanoo tak tak. Sitten Mato muisti että Kentissä on suomenkielentaitoisia hiippareita. Tämä tapahtui muutama kesä sitten.

Viimeinen näytös

Sitten näin Suokin veljekset Aleksis Kivenä viimeisen kerran elokuun lopulla, nyyh! Nyt Juhani oli kasvattamassa partaa, mutta Simeoni oli klanittu ja parraton. Kylläpä oli hauska ja haikea nähdä Seitsemän veljestä vimpan päälle vikaa kertaa. Vasta 6 x ehdin nähdä. Syksy tuli.

Kesällä ehdin vierailla niin Lapinlahden mielisairaalassa kuin Hietaniemen hautausmaalla - käymään vaan tänne tullaan eikä olemaan!


Kiinnekohtia omaan elämään:

Minäkin tulin Hämeenlinnasta ilman housuja ja prillit monokkelina. Vrt Simeoni & Eero. Koodina. Once in the life time.

Minulla ei todellakaan ollut nilkassa seurantapantaa, että sen vuoksi olisin voinut matkustaa vain Helsingin ja Suomenlinnan väliä - ei suinkaan!

Mutta kesäaikana shortsikeleíllä tuo nilkkapanta oli jees huomata Hämeenlinnan miesten kesäpukeutumisessa.







Saatana saapui Willensaunaan: Mestari ja Margarita näytelmän ennakko eilen 4.9.2017 Willensaunan näyttämöllä Kansallisteatterissa

Mihail Bulgakovin hurja, rakas, monisäikeinen romaani Saatana saapuu Moskovaan on saanut uudet kannet, pokkari kulkee
mukana, kevyemmin kuin tiili jota heittää ikkunaan. Tai jolla rakentaa muureja, vankiloita, uuneja. Ihmiskunnan suurin typeryys on pelkuruus, mutta mistä raukkamaisuus johtuu? Pelätäänkö oman itsen vai läheisten puolesta?

Näytelmän nimeksi haluttiin Mestari ja Margarita, joka on romaanin alkuperäinen nimi. Rakastan myös Saatana saapuu Moskovaan -nimeä koska se on menevä lause, jossa on maaginen rytmi, junan tahtinen. Saako rakkaaseen teokseen kajota? Jos osa teatterin klassikkoteoksista on hyvin modernisoituja ja yhteiskuntakriittisiä, kuten uusin Macbeth, josta todella pidin. Niin tämä näytelmä on romaanin aikakaudelta, 1930-luvulta. Tuntuu kuin hurja 20-luku jatkuu, jatkuisi. Marc Gassot on suvereeni seremoniamestari, liukas liikkeiden dandy, keikari kiiltävissä kengissään ja silinterissään. Hän on osittain tohtori Caligarin jatke - kun Tohtori Caligarin kabinetti vuodelta 1920 enteili Hitlerin valtaannousua: kaupunkiin tulee kiertävä humpuukimestari, ja kansa uskoo kaiken, muuttuu tahdottomaksi lössiksi. Tämähän tapahtui myös Ameriikassa reilut tai ei niin reilut seitsemän kuukautta sitten. Kun kipeän oranssin juustonaksun värinen öyhöttäjä nostatti - eli maksoi - itsensä valtaan...

Mustan magian asiantuntija - itse wanha vihtahousu

Mutta mustan magian asiantuntija - itseasiassa titteliltään professoori - professori Woland on itse Saatana. Pimeyden prinssi - titteli jota Ozzy Osbourne on myös kantanut kunniakkaasti, mutta sitten töpötellyt tohveleissaan omassa osin koomisessa, osin traagisessa tosi tv –sarjassaan joka oli yhdistelmää Me hirviöt ja Me Tammelat. Rakastan myös Christopher Leetä joka on karismaattisin koskaan tapaamani Dracula. Hammer yhtiön elokuva Dracula - The Prince of Darkness. Ah. Päävampyyri edusti aina sankaria ja antisankaria, byronilaista traagista suurta hahmoa. Joka saa naiset hulluiksi nymfomaaneiksi, viktoriaanisena aikana, estot ja nutturat vapautuvat, naiset, hiukset auki liihottavat, paljan jaloin, modernin tanssin vapauttajan Isadora Duncanin -tyyppisissä ohuen ohuissa kaavuissa, läpikuultavissa sifongeissa, eteerisinä, ja verenhimoisina. Kuka saa pitää pimeyden viittaa?

Pahuuden ruumiillistuma on voima, moottori, varageneraattori, joka saa aikaan – monenlaista… Hyvää. 

Katson ruusuja Willensaunan edessä Kaisaniemen puistossa, jossa on betonilla vuorattu lampi. Kuin olisin ollut Matriarkan lammella.

Näytelmä alkaa Patriarkan lammelta, menossa on suuri kirjallisuuskeskustelu. Kunnes seuraan tuppautuu joku ulkomaalaisen näköinen... Joka käyttäytyykin kuin etelämaalainen - herkullinen, ironinen, symbolinen rooli - Woland, jossa osin rodullistettu Marc Gassot saa loistaa erinomaisen ajoituksen ja karismansa kanssa. Esa Illin lyhytelokuvassa L'artiste mösjöö Gassot on etelämaalainen miimikko joka saapuu kylmään Pohjolaan... Teoksessa Woland tuppautuu liian likelle miehiä, epäluonnollisesti. Tänä vuonna 2017 Tšetšenian homovainoissa on " pidätetty parin viikon aikana yli sata homomiestä ja ainakin kolmen kerrotaan saaneen surmansa" kirjoitti Hesari huhtikuussa - joka on kuukaisista julmin. Kreml kieltää että mitään homovainoja olisikaan. Maaginen, outoiiriksinen Woland voi olla sellainen? 

Miten toimii nukketeatteri?

Kansallisteatterin versiossa on draivia, nukketeatteri-osuudet on liitetty kauniiksi ja traagiseksi osaksi suurta tarinaa. Rakkaustarina, oikeussalidraama, satiiri, jännitystarina, mielenterveydenhoidon kritiikki, komedia. Romaanin kerrokset on hitsattu hienosti yhteen - kuin katselisi pitsikuvioisen pronssisen lyhdyn läpi jotain salaista, ja tuhmaa. Hienoja keinoja on valittu.


Onnistuuko kissa?

Begemot eli Behemot eli kissa on erinomainen. Pari tiimaa aiemmin Lavaklubilla teosesittelyssä pohdiskeltiin mikä tai kuka kissa on. Bulgakov oli tietenkin kissaihmisiä, niin kuin kunnon ihmiset ja dekadentit aina ovat, ja se voi olla ironisen kirjailijan alter ego. Vampyyri Hella ( symbolinen Stalin, sortavat vallanpitäjät, jotka karkottavat leireille jne; se elämän oikea pahuus, diktaattorit ) haluaa jatkuvasti hukuttaa kissapolon... Ohjaaja Anne Rautiaisen mielestä Behemot on Jokeri. Onko se kuten villi kortti, kylähullu, sosiopaatti, hovinarri. pikku apuri, koominen viihdyttävä, sidekick jos - ja kun - silmänkääntäjä Woland on pääesiintyjä.

Kyllä on mahtava poppoo, roolitukset osuvat kyllä niin nappi otsaan että! Koreografia svengaa, tanssiaisten materiaalit ja miltei ektoplasmaksi muuttuva savu. Taustakankaat, kerrokset, valinnat, valaisimet - tätä versiota ei tarvitse hävetä, ja voi sanoa ylpeänä tulevaisuudessa että oli osana tätä...

Näytelmä olisi voinut olla pitempi, se loppui kyllä oikeaan kohtaan, tietenkin mutta aiemmin olisi voinut olla yksi kohtaus lisää. Musiikki oli paikoin liian kovalla, että oli vaikeuksia kuulla täydellisesti vuorosanoja.

Käsikirjoitukset eivät pala

Bulgakovin tekstissä nousee esiin hienoja lausahduksia, outouksia ja käänteisiä paradokseja, mandala joka tuhotaan: käsikirjoitukset eivät pala - vaikka ne nakkaisi Porin Mattiin ahdistunut kirjailija itse tahi sensuuri, diktatuuri. Kuinka kirjailija lannistuu yhden ihmisen kirjoittamasta kritiikistä yhdessä lehdessä. Molièrellä - muistaakseni - oli hieno anekdootti tahi neuvo mitä tehdä huonolle kritiikille, jos se on painettu lehdelle, jota voi käyttää vessapaperina.

Minulla on useampi Bulgakov hyllyssä. Ja luettuna. Käsikirjoitukset eivät pala! Kohtalokkaat munat! Rakastin venäläistä elokuvaa joka oli tehty teoksesta Valkoinen koira. Se näkyi ykkösellä tai kakkosella joskus vuonna 1989. Sanomalehdessä oli stillikuva leffasta. Tein siitä kalenterin kannen. Molière on jossain kauempana hyllyssä. Taikavarpua pitäisi käyttää.

Ihmiskunnan suurin synti on pelkuruus. 

Hieno, karmiva lause. Liittyen kysymykseen muualla, miksi paha tapahtuu. Kun hyvät eivät tee mitään. Hannah Arendt ja pahuuden arkipäiväisyys on valitettavasti tämän päivän Suomea: poliisit hakemassa afgaanivauvaa eilen, paperittomia syyttömiä ihmisiä auttavat suomalaiset tuomitaan rikollisiksi, joita pitää rangaista. Kolmessa vuodessa olemme liukuneet tällaiseen diktatuuriin, josta voi kirjoittaa meheviä satiireja. Politiikkoina epäpätevät rikkaat pisnespellet syytävät rahaa kankkulan kaivoon eli Talvivaaraan, joka ei ole Game of Thrones / Valtaistuinpeli - teoksesta. Vai onko? Postin työntekijän työehtosopimukset ovat muuttuneet järjettömiksi. Poliisit antavat natsien pitää leiriään Kansallisteatterin edessä - Aleksis Kiven patsaan katseen alla. Nyt natsileiri on muualla, mutta viha on säilynyt. Jonkun sortin ministeri puhui ulkomaalaisen näköisestä. Olenko minä ulkomaalaisen näköinen kun minua on luultu uusi-seelantilaiseksi, suomenruotsalaiseksi ja lääkäriksi?

Woland on maukas ulkomaalainen. 

Naistenhuoneessa minua nauratti kun pesin käsiäni nopeammin kuin Pilatus. Onhan tämä suuri rakkaustarina. Ikävä vaan, että Mestari on mies, kirjailija. Ja Margarita on nainen ja vain palvoja, paapoja ja kotikriitikko. Nautin suuresti ja seuraavaksi voisi olla roolit ylösalaisin -versio noin seitsemän vuoden syklin päässä. Käyn kyllä katsomassa tätä näytelmää kerran kuussa, vähintään. Sitten Viirus teatterilla on oma, ruotsinkielinen versionsa, jossa saa kyllä suomen- tahi venäjänkielisin mulkkauksen tai tulkkauksen jollekin aparaatille.

 Avainsanoja: Мастер и Маргарита, Master i Margarita, Mestari ja Margarita, Kansallisteatteri, Marc Gassot, Mihail Bulgakov, Mihail Bulgakovin romaani, romaani, Saatana saapuu Moskovaan, Saatana saapuu Willensaunaan, valokuvaaja Satu Ylävaara, Willenssauna, mestari, Woland.

Valokuvat Kansallisteatterin näytöntökauden avajaisista 15.08.2017 by valokuvaaja Satu Ylävaara, Satu Ylavaara Photography. Kuvissa ainakin Woland... Alla teatterivuoden 2017 valokuviani: Saatana saapuu Willensaunaan

Mestari ja Margarita -teemakeskustelu ja teosesittelykin Lavaklubilla 4.9

Woland  ( Marc Gassot ) valokuvaaja Satu Ylävaara
Saatana saapuu tänään 04.09.2017 Willensaunaan. Ennakkoon.

Sitä ennen Lavaklubilla teemakeskustelu. Mestari ja Margarita -teemakeskustelu Lavaklubilla 4.9. Vieraina Anne Rautiainen ja Pekka Pesonen. Iida Simes haastattelee. Tässä alla muistiinpanoja puhujilta ( ja omia kommenttejanikin kaarisuluissa. )

Mihail Bulgakov kuoli sairaana miehenä, tätä teosta hän teki loppuun asti, vuoteen 1940. Ehti kulua 30 vuotta ennen kuin kirja julkaistiin. Sensuuri löystyi? Oltiin vuodessa 1967, ( ja kohta Euroopan hullussa vuodessa. )

Ohjaaja Anne Rautiaisella on taustallaan myös nukketeatteri. Teininä hän rakastui kirjaan - kuten allekirjoittanut. Nukketeatteri-hörhönä eli ammattilaisena hän halusi käyttää nukketeatteria valikoidusti.

Saatana saapuu Moskovaan on runsaudensarvi: jännitys, satiiri, oikeusjuttu ja suuri rakkauskertomus. ( Minulle myös kauhua ja venäläistä absurdismia, luin tätä ratikassa ja tyrskin ääneen kohtaa, jossa Karibianmeren saaria & merirosvoja ei ole olemassa - mikä hirveä yhteys tähän päivään ja Irma-hurrikaaniin.  
          Ihmettelin myös, miksei tätä ole sen suuremmin tehty sarjakuvaksi, koska sisältää niin liioiteltuja lapinlisä -kohtia, jotka ennakoiva tulevia sarjakuvia. Tottahan toki 30-luvulla sarjiksia oli, mutta kunnianhimoisia, hulluja ja aikuisille suunnattuja! )



Miten mahduttaa suurteos  ( - kaikin puolin - alle kolmituntiseksi kompaktiksi näytelmäksi, joka viehättää teoksen fanattisimpia ja puritaaneimpia lukijoita / kokijoita? )

Suurin synti on pelkuruus.
Kykenemättömyys vastustaa vallanpitäjiä.

( Hauska eli karmiva mielleyhtymä: nykyajan suomessa fasistisen eli oikeistoenemmistön suunnittelemana tai vain tekemänä olemme pisteessä, jossa viatonta suomalaista ihmistä, joka auttaa viatonta ihmistä, paperintonta ihmistä, oikeaa pakolaista, voidaan kytätä, tarkkailla ja rangaista. Auttamisesta! Bulgakovin kirjan 30-luvun kyttäys on samaa kuten Kuubassa tänä päivänä, siellä on kommunismi ymmärretty täysin väärin, toteutettu ainakin väärin, kommunismissa kaiken on oltava yhteistä, ei sitä, että kansalaisen kuukausipalkka on 12 euroa, ja hän näkee nälkää. Samalla kuin diktaattori istuu hillopurkin päällä. Ja samalla naapurin pitää kytätä, ettei kukaan tuo kotiinsa ULKOMAALAISTA! Sama kuin Suomessa. )

Pimeyden herra on opettaja ( guru ), joka tahtoo pahaa mutta aikaan saa hyvää. Hän on erinomainen näyttelijä. Ja herättää mielenkiintoista pohdiskelua.

Miksi Saatana on täällä?

( Minulle Saatana on päähenkilö, muulle Kansallisteatterin ryhmälle / versiolle päähenkiöt ovat suuren rakkaustarinan tähdet, traagiset ja intohimoiset Mestari ja Margarita... )

Saatana on peili. Saatana on meidän kaikkien peili.

Margarita esitellään äärettömän rohkeana, puhtaana ja turmeltumattomana yksilönä joka ei lankea ( pahan noidan, siis ) professori Wolandin pauloihin. Hän ei hae mitään - kun muut taas ovat oman edun tavoittelijoita. Margarita on tavis, hän ei ole yliluonnollinen.

Mutta mikä on Behemot, Begemot kissa? Tulkinta! Kirjailijan alter ego! Raapaisee ketä tahansa! Bulgakov oli itse kissaihminen, kissa ( tai kissoja ) ympärillään elämänsä ajan. Teoksessa kissa on lahjomaton. Ohjaajan mielestä on hyvä että tarinassa on Jokeri ( sosiopaatti tahi hovinarri tai kylähullu tai villi kortti ) joka on piikki kaikkien lihassa.

Satiirilla saadaan totuus sanotuksi. Kirjailijan ja taiteilijan tehtävä. Katso koko haastattelu alta.

Alla Kansallisteatterin FB-sivulla julkaistu keskustelu:

maanantai 11. syyskuuta 2017

Vaipanhajuinen MyBaby KOM-teatterissa ilkeilee startupin lisäksi hipeille & tanskalaiselle Dogmalle

Kirjoitan lisää kun näen tämän kokonaan. Ehkä. Vaipanhajuinen MyBaby KOM-teatterissa ilkeilee startupin lisäksi hipeille & tanskalaiselle Dogmalle ( Dogme 95). Ennakko 09.2017. Hyvä ettei saanut päähänsä tuttipullosta. Ei se mtn - on minua heitetty veitsellä kiinalaisessa ravintolassa. Se ruokailu oli aika Hong Kong Cinemaa, lepsua sellaista. Mutta mitä KOMissa tarjottiin? Mille asteelle taannuttiin? Se on aina hienoa kun vanhimmat ja nuorimmat katsojat yleisöstä paheksuvat näytelmää - tuota jaloa ja rehellistä elämänmuotoa. Taidemuotoa!







Vaipanhajuinen #MyBaby @KOM_teatteri ilkeilee startupin lisäksi hipeille & tanskal. Dogmalle

Dominoiva Äidin rakkaus Omapohjassa, Eero Aho kautta rantojen, Raskolnikov ja naapurini Martta Koskinen

Sataa. Puistossa useampi peikkomies muistuttaa John Hurtia, kipeästi... Tukholmassa, Tjärhovsgatan kadulla palaan naisvihan eli noitavainojen aikaan. Ei ole pitkäkään aika noista kidutuksista. Ja julkisista teloituksista. Vuonna 1676 suurin piirtein. Muistan myös pasifistia Martta Koskista joka oli viimeinen nainen joka teloitettiin Kivikossa eli Malmin ampumaradalla. Katsoin uudelleen Punainen kolmio -minisarjaa Hertta Kuusisesta. Netflixissä se pyörii nimellä Red couple, punainen pari, viitaten roihuavaan romanssiin Yrjö Leinon kanssa. Leinoa näyttelee Eero Aho, jota muistelin osin ironisesti, osin haikeudella kuten päiväkirja-klubilla, kun näin häntä Varubodenin edessä Tölikässä eli Töölössä 90-luvulla.

Kävin katsomassa näytelmää Äidin rakkaus koska ohjaaja Liisa Mustonen kertoi siitä Lavaklubilla niin innostavasti sekä myös ällösti. Äidin rakkaus näytelmän äiti on demoninen eikun dominoiva! Ei halua huomata itsessään niitä piirteitä, pikkumaisuutta ja syyttelyä. Ja miehen juoksettamista... Eero Aho näytteli rauhallista ja lepsukkaa samettihousuista miestä, jonka kanssa äidillä alkaa suhde... Eeron kynnet ja kädet olivat todella hyvin hoidetut - toisin kuin elokuvassa Pahan kukat, jonka olen nähnyt niin Rakkautta ja anarkiaa festivaaleilla kuin myös elokuvateatteri Orionissa, ohjaajaklubilla, ohjaajan paikalla ollessa. Aho oli duunari jolla pitikin olla multaa ja likaa ja rasvaa kynsien alla. Tv sarjassa punainen kolmio taas Ahon Leino oli bakteerikammoinen ja muutenkin anaalinen. Näytelmä Äidin rakkaus loppui. Ja kiirehdin tahi laahustin ratikkapysäkille. Joka täynnä ihmisiä.

Yht äkkiä ihmiset kaikkosivat julkisiin kulkuneuvoihin ja huomaan olevani pysäkillä seuranani vain Eero Aho! Kuinka hauska paluu ysärille! Näyttelijä oli ehtinyt siistiä veret kasvoiltaan. Meikit, maalit, roolihahmon. Kävin katsomassa näytelmän kahdesti - vaikka budjetti tiukka ( lue: mitätön ) ja aikataulu hurja, koska oli Espoo Cine menossa.... Minusta on mukavaa katsoa näytelmä useasti, eri kuvakulmista. Kansallisteatterin Omapohja -näyttämöllä se onnistui.  

Myös Markus Järvenpää oli hieno kuten myös Teatteri Jurkan näytelmässä Rikos ja Rangaistus pääosassa Raskolnikovina, joka joutui tekemään ankaria päätöksiä.  

Sitten olin pari päivää hevostapahtumassa Kaivarissa ja näen Ahon. Muutaman tunnin kuluttua näen Ahon uudelleen kauppakeskuksessa. Siis täysin ilman stalkkausta 😆 ja tuhansien ihmisten joukosta. 
Vakavasti puhuen Martta Koskinen on asunut naapurissani. Ei ihan seinän takana mutta lähellä...  

Olen kuvannut teemaa Suomi 100. Mitä kaikkea siihen kuuluu. Toisinajattelijoita, teloitettuja, pasifisteja, feministejä. Vastarintaa.

Äidin roolissa Kristiina Halttu tekee hurjan tulkinnan. Olemme aika äärirajoilla. Kun hän riisuu pörröisen villatakkinsa niin alta paljastuu melkein goottilainen ninja, naispuolinen toimintasankari, tietenkin mustaan puettuna. Tämä on vain mielikuva, tulkinta, onhan Äiti normaali suomalainen nainen. Tai - normaali. Joka määrää kaapin paikan, luonnollisesti. Mutta omistaa piirteitä joita ei itsessään halua myöntää. Kuten manipulointi. Narsismi. Pikkumaisuus. 

Osin samoja elementtejä, ehkä, kuin sarjassa Bates Motel, joka myös porautuu kipeään äitisuhteeseen, kun Norman Bates on nuorukainen. Ja liittymäkohtia myös Game of Thrones teokseen Valtaistuinpeli, jossa myös tutkaillaan vallankäyttöä. Näissä sarjoissahan vallananastaminen ja sadismi ovat selkeämpää kuin tässä näytelmässä joka on sekä realismia että trilleriä. Trillerimäinen näytelmä lukee esitteessä.    

Kävin katsomassa kahdesti, eri puolilta salia, eri näkökulmista, pienessä, intiimissä teatterissa. Lavaklubin teemakeskustelussa 18.04. Liisa Mustonen sanoi: " Naisen aggressio on voimavara, minun rajojen suojelua..." Kövin katsomassa viimeisen kerran 29.04. 


Lavaklubilla 18.04. näytelmän teemoista ovat keskustelemassa Marko Järvikallas, ohjaaja Liisa Mustonen sekä psykoanalyytikko Elina Reenkola. Keskustelun vetäjänä on Harri Virtanen.




Tässä tuo FB:ssä julkaistu teemakeskustelu: