maanantai 30. lokakuuta 2017

Ruska Ensemblen Arktinen odysseia oli kevään 2017 koskettavimpia teatterielämyksiä

Kansallisteatterilta merkittävä avaus, ja jatko. Itkin eniten katsomossa tämän näytelmän aikaan. Kävin valokuvaamassa Lavaklubilla teosesittelyn 13.03.2017, joidenka kuvia tässä. Jo tuolloin oli kohua internetissä alkuperäiskansan, kuten saamelaisten kokemasta kulttuurien omimisesta, kulttuurisesta appropriaatiosta tai varastamisesta. Jo aiemmin oli valokuvia, joissa valtaväestöön kuuluva julkkis, malli tai vastaava piti / pitää oikeutenaan pukeutua saamenpukuun, vaikkei ollut saamelainen, eikä puku ollut hänen perintöään, tai sukulaistensa tekemä. Vuonna 2016 Kiasmassa oli videoteos, jossa persettä heilutettiin saamenpuvussa. En paneudu tässä sen enempää asiaan, mutta Twitterissä voi seurata tilejä, jossa verbaalisesti lahjakkaat, rauhalliset aktivistit,  saamelaiset itse kertovat, mitä tulisi, tai voisi ottaa huomioon.

Tuohon aikaan eli eilen 13.03.oli Kiasmassa Ars17 avajaiset, mutta en muista, oliko twerkkausviideo silloin paikalla. En ainakaan käynyt siinä huoneessa. Mutta lakkaako taideteos videteos olemasta jos kieltäydyn sen katsomisesta? Minulle se video oli seksismiä ja naisvihaa, jos siinä naisoletettu heiluttaa anonyyminä persettä vain tahtoakseen viihdyttää, ja ollakseen vain esine, ja esineellistetty sivunumero, ei koskaan päänumero, aina vähäpukeinen avustaja, ei suuri silmänkääntäjä.

Kävin katsomassa myös upean, hurjan, feministisen ja dokumentaarisen elokuvan nimeltä Christine tuolla Season Film Festivaaleilla. Taide antaa tukea, ja toivoa, taide kritisoi, ja tökkii. Hereille, toimimaan. Taide myös kysyy, ja vastaa.

Niin kuin kiertävät ilveilijät keskiaikana tuhon keskellä, myös arktinen Odysseia kertoo tarinaa. Meille yhteistä. Mikä on ilmastonmuutos, ja sen vaikutus alkuperäiskansoihin. Toisaalta se jakautuu myös verkkoon: mikä on someviha ja toksisuus, myrkyllisyys, rasismi, kolonialismi.

Ruska Ensemblen Arktinen odysseia oli kevään 2017 koskettavimpia teatterielämyksiä. kuvat / photos by: Satu Ylavaara Photography, photographer Satu Ylavaara, valokuvaaja Satu Ylävaara:




näyttelijä Niillas Holmberg och dramaturgi Ari-Pekka Lahti 
näyttelijä Connie Kristoffersen ja ohjaaja Jarkko Lahti ( kovin hymyilevä mies ;)


keskellä Niillas Holmberg

Connie Kristoffersen ja Jarkko Lahti



Kirsikka Moring haastatelee



Omakuva heijastuu peilistä näytelmän pressikuvien välistä. Willensaunassa



Teosesittely Arktinen Odysseia https://t.co/n7WaTp1lFo käyttäjältä @YouTube
— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 30. lokakuuta 2017


Tekijät


ESIINTYJÄT
Niillas Holmberg, Connie Kristoffersen (Grönlannin kansallisteatteri), Anra Naw ja Tuomas Rounakari (muusikko)

OHJAUS Jarkko Lahti
ESITYSDRAMATURGIA Ari-Pekka Lahti
LAVASTUS Katri Rentto
PUKUSUUNNITTELU Auli Turtiainen
VALOSUUNNITTELU Nadja Räikkä
ÄÄNISUUNNITTELU JA MUSIIKKI Tuomas Rounakari
KOREOGRAFIA Samuli Nordberg
VIDEOSUUNNITTELU J-P Passi
OHJAAJAN ASSISTENTTI Topi Marin

TUOTANTO Linda Lopperi / Ruska Ensemble, Suomen Kansallisteatteri sekä Nunatta Isiginnaartitsisarfia – Grönlannin Kansallisteatteri



Lue lisää Kansallisteatterin sivulta, tai tästä:

ARKTINEN ODYSSEIA

Willensauna
Näkyjä jäätikön reunalta

MAAILMAN KANTAESITYS 9.3.2017

" En osaa kuin kiittää
siitä että olet sisareni
siitä, että teet maailmastani rikkaan
olemalla itsesi
Sinun maailmasi on minun maailmani
minun maailmani sinun

− Niviaq Korneliussen

Ruska Ensemblen Arktinen Odysseia kutsuu mukaan ainutlaatuiselle matkalle Grönlannin jäätikölle, Siperian taigalle ja Saamenmaan tuntureille.

Keitä me pohjoisen ihmiset oikeastaan olemme? Miltä maailma näyttää eri puolilta Arktista katsottuna? Kuinka otamme vastaan tulevaisuuden haasteineen? Ja ennen kaikkea: Mikä yhdistää pohjoisia kansoja Alaskan rannikoilta aina Kamtšatkan niemimaalle?

Näyttämöllä tšuktšimyytit kohtaavat inuiittien maskitanssin, arktiset laulut saamelaisen nykyrunouden, monikansallinen ensemble toisensa ja yleisö esiintyjät. Nuoret taiteilijat eri puolilta pohjolaa kertovat kokemuksiaan, muistojaan ja tuntemuksiaan. Luvassa on näyttämöleikki ja moderni peijaisjuhla, johon myös katsojat saavat halutessaan osallistua.

Arktinen Odysseia on osa valtioneuvoston kanslian virallista Suomen itsenäisyyden 100-vuotisohjelmistoa. Esitys on toinen osa Arktisesta trilogiasta, jonka ensimmäinen osa Áillohaš nähtiin Kansallisteatterissa vuonna 2014.

Monikielinen esitys tekstitetään suomeksi ja englanniksi.

Seuraa Instagramissa @niillasholmberg!  "  lue lisää sivulta.


Ruska Ensemble
ARCTIC ODYSSEY

In english:

in Willensauna
Visions from the edge of ice
World premiere 9.3.2017


" All I can say is thank you
simply for being my sister
simply for enriching my world to the fullest
Your world is mine
my world is yours

− Niviaq Korneliussen

Arctic Odyssey by the Ruska Ensemble offers a unique journey through the landscapes of Greenland’s ice sheet, Siberia’s taiga and the northern fjelds inhabited by the Saami people.

Who are we, inhabitants of the North? What does the world look like from various sides of the Arctic? How do we approach the future and its challenges? And above all: what do the northern peoples from the Alaskan shores to the Kamchatka peninsula have in common?

On stage, Chukchi myths mix with Inuit masked dance, Arctic songs with modern Saami poetry, cross-border artists with one another and the performers with the audience. Young artists from different parts of the far North recount their experiences, memories and reflections. The show is a cross between theatrical playfulness and contemporary ritual, and the public is welcome to join in.

Arctic Odyssey is part of the official programme of the Prime Minister’s Office, celebrating Finland’s centenary of Independence.  The production is the second part of Ruska Ensemble’s Artic Trilogy, the first part of which, Áillohaš, was seen at the Finnish National Theatre in 2014.

Performed in multiple languages, the show is surtitled in Finnish and English. " from Finnish National Theater´s  page.

Facebookin tapahtumasta:

" Tervetuloa sukeltamaan syvemmälle teatterin tekijöiden työhön!

Maaliskuussa klubille saapuu odotettuja vieraita, kun Kirsikka Moringin haastateltaviksi saapuvat ohjaaja Jarkko Lahti, dramaturgi Ari-Pekka Lahti sekä näyttelijät Niillas Holmberg ja Connie Kristoffersen (Grönlannin kansallisteatteri).

Nelikko on tekemässä Arktinen Odysseia -esitystä, joka vie katsojat ainutlaatuiselle matkalle Grönlannin jäätikölle, Siperian taigalle ja Saamenmaan tuntureille.

Keitä me pohjoisen ihmiset oikeastaan olemme? Miltä maailma näyttää eri puolilta Arktista katsottuna? Kuinka otamme vastaan tulevaisuuden haasteineen? Ja ennen kaikkea: Mikä yhdistää pohjoisia kansoja Alaskan rannikoilta aina Kamtšatkan niemimaalle? "


Ruska Ensemblen Arktinen odysseia, Ruska Ensemble, Arktinen odysseia, juutuupissa:

tiistai 24. lokakuuta 2017

Mannerheim ja saksalainen suudelma ennakkonäytös 24.10.17 Helsingin kaupunginteatterilla

Suurella näyttämöllä nähtiin eilen  24.10.2017 varsinainen historianopetus ja jopa  uuden renessanssin kokeneiden vakoilijatarinoihin hieman liittyvä spektaakkeli. Mannerheim ja saksalainen suudelma ennakossa. Ah. Asko Sarkola loisti hillitysti, ja oli vakuuttava, charmantti, hovijuonittelija sotatantereella, kosmopoliittinen piipahtaja ja omasi moitteettoman elekielen... naisiakin pyöri tarpeeksi kintereillä. Asko Sarkola luo omanlaisen filosofisemman, kuivan huumorin Marskin.



Myös Pertti Sveholmin Linderi, Mustion linnanherra Hjalmar Linder oli hieno. Sekä koskettava ja elämänmakuinen remakka seuramies. Näytelmä olisi voinut olla pikkasen pitempi - olen nyt tottunut kolmeen tiimaan. Mutta käyhän se näinkin. Vakoilija- ja agenttitarinat elävät valkokankaalla ja telkkarissa uutta kukoistuskautta - elämmehän uudelleen vainoharhaisia aikoja. Kehen voi luottaa? Kuka kuuluu meihin? Pelottavan ajankohtainen ja sai ajattelemaan sotaa, sotia, joista ei puhuttu.


Näytelmän ennakko lennätti historian tunnille & vakoilijatarinan äärelle. 

Mannerheim ja saksalainen suudelma sisälsi kutkuttavasti Tom of Finland -estetiikkaa, saappaita, vormuja, uniformuja. Vaikka saappaat eivät kiiltäneet liikaa, niin Touko Laaksonen olisi silti myhäillyt katsomossa. Tom of Finland elokuvassa Pekka Strang omasi miellyttävän, koko kansan äänen, ja siinäkin leffan alussa oltiin sotatantereella. Välillä saappaita lyödään yhteen kuin oltaisin Mel Brooksin mainiossa Kevät koittaa Hitlerille -rallissa, vai olikohan se kuule Frankenstein Junior jossa saapastelin esinatsi! Mutta Kari Heiskanen ohjaajana on pitänyt tiukasti ohjaksia käsissään, ettei sivupoluille, muudeihin tai eri genreihin hypätä. Minähän olisin lisännyt Punakallon ja Hail Hydran ja vaikka mitä sarjakuvaa. Mutta hyvä, ettei niitä nähty. Taustakankaalla on hyvää historianopetusta, että pysyttiin kärryillä. Uutispätkät ja potretit heijastettuina valkokankaalle toimivat. Pöydät olisivat voineet olla komeammat, mutta ymmärsin autenttisuuden.

Hassua, vaikka lopputuloksen, historian tiesi, ja muisti, niin silti voi jännittää. Vähän niin kuin käänteisessä, vaihtoehtoisessa tulevaisuudessa 1980-luvulla kuten Atomic Blonde ja Watchmen. Vaikka tämä ei ollut suoranainen agentti- tai vakoilutarina, niin se käytti hienosti niiden keinoja. Kuinka kaunista on kuulla kirjoituskoneen kiihkeää naputusta, nähdä oikeaa paperia, kuulla morsetusta, pöydälle levitetyt kartat, kuinka kaunis Suomen kartta oli ennen, kun se oli kokonainen... Ja lisää lajityypin silmäkarkkia: 1940-luvun naisen korkokengän silhuetti, savukkeen holkki. Hyvin visuaalista, toimivaa ja fetisististä. Mutta mikä näistä oli Marskin ryyppy? Kun koko ajan shampanjaa!

Tavallaan tämä toimii myös spekulatiivisena fiktiona, vaikka on kuitenkin totta. Mutta mukava pallottelua. Naiset ovat taas vain sisaria, tai sisar hento valkoisia, ja sihteerikköjä, ja oopperalaulajattaria, diivoja. Sivurooleissa. Lisäksi hevonen puuttui. Olisihan se voinut hurauttaa helpostikin lavalle! Näin ainakin jos on Emmi Jurkan sanoihin uskomista.

Erikoismainintana Unto Nuora, joka varsinkin sivuroolissaan tarjoilijana oli hiuskiehkuroineen kuin ilmetty nuori Charlie Chaplin. Unto Nuora on ehdottomasti parhaiten pukeutunut lavalla! Marski ja kirkkaan punaiset naisten nahkahansikkaat ovat myös fetisistinen hetki. Jättikö nainen ne tahallaan, muka unohtaen... Antti Timonen pääsee näyttelemään kunnon nilkkiä, roistoa.

Monta kertaa teki mieli buuata - ei siksi, että näyttelijät näyttelisivät huonosti, vaan, että näyttelijät näyttelevät natseja, ja natsimielisiä niin hyvin. Hyvin ajankohtainen aihe. Q-teatterin Tavallisuuden aave käsittelee myös natsismin nousua.

Tässä pikatuomio.
Feministinä, ateistinä ja pasifistina harasin hyvinkin vastaan tätä proggista, mutta teatterinnälkä vei. Onhan kilpailija ja vihollinen nähtävä silmästä silmään. Wink wink. Viimeksi Kari Heiskasen ohjaustöitä näin Suokissa kun Seitsemän veljestä näytelmän näin kuusi kertaa, avoimet harkat punaviineineen, ennakot, enskari, matinea ja vihoviimeinen lauvantain näytös. No mutta perkele - lavallahan oli myös Suokin veljeksistä Tuomas! eli Tommi Rantamäki. Nyt ei karata akkunasta eikä mylvitä kiven päällä...

Mannerheim ja saksalainen suudelman lava oli aika riisuttu, saappat eivät kiiltäneet kybällä, ehkä haluttiin muistuttaa, että oltiin sodassa, sodissa ja sotien välissä. Ja kuka niitä puunaamaan. Hakaristejä ei näkynyt, mutta rautaristit killuivat kaulalla kuin Lemmyllä konsanaan.

Viime aikoina vuoden sisällä olen perehtynyt sankareihin, kuten Martta Koskiseen, ehkä hänestä tulee myöhemmin oma näytelmänsä? Marskissa kosketti viittaukset punavankien kidutuksiin.

Agentti- ja vakoilijagenren leffojen ja sarjojen renessanssilla tarkoitan näitä: Bletchleyn nelikko, Agentti Carter ( Peggy Carterin esittely Marvelin wikiassa), Atomic Blonde, Salt. Sekä myös Taistelu kuoleman vedestä. Katsoin myös STASI-dokun ja menin entistä enemmän ymmälleni ja mutkalle että piti istuutua.

Erityiskiitos näytelmän käsikirjoittajalle Juha Vakkurille, että tämän saimme kokea. Iloa, surua, kipeitä muistoja. Meillähän ei ole Suomen sodista välitöntä kokemusta mutta mummolassa, mummoloissa ei puhuttu sodista. Siellä joskus miehet näkivät vieläkin painajaisia.

Minua kosketti tilastot: pohjoisessa eli kotiseuduillamme oli 200 000 natsia, siis saksalaista. Tämänhän tiesimme ja muistimme. Poltetut kylät, poltetut kaupungit, poltetut sillat.

Näin tämän näytelmän vapaalipulla, kiitos siitä Helsingin kaupunginteatterille.

Suosittelen kaikille jotka ovat kiinnostuneet historiasta, hillitystä näyttelijätyöstä, Suomesta kuilun partaalla.

Tekijät


Näyttelijät:

Asko Sarkola MANNERHEIM, Pertti Sveholm HJALMAR LINDER/ MAJURI LEHMUS

Kirsi Karlenius, KITTY LINDER/ SAIRAANHOITAJA

Kaisa Torkkel, HANNA GRANFELT/ NEITI KOTILAINEN

Unto Nuora SENAATTORI/ TARJOILIJA/ KAPTEENI SUTELA

Helena Haaranen SISÄKKÖ ANNI/ ROUVA ANASTASIA MANNERHEIM

Kari Mattila KENRAALI VON DER GOLTZ/ KENRAALI HEINRICHS

Antti Timonen EVERSTI THESLEFF/ KENRAALI AIRO/ MARSALKKA JODL

Matti Olavi Ranin ULKOMINISTERI ENCKELL/ EVERSTI PAASONEN/ SENAATTORI

Matti Rasila VALTIONHOITAJA SVINHUFVUD/ KENRAALI ERFURTH

Eero Saarinen SENAATIN PUHEENJOHTAJA PAASIKIVI/ HERBERT HOOVER / SOTAMARSALKKA KEITEL

Tommi Rantamäki LUUTNANTTI SCHULTZ/ SENAATTORI/ TIEDOTUSUPSEERI

Juha Vakkuri KÄSIKIRJOITUS

Kari Heiskanen OHJAUS

Antti Mattila LAVASTUS

Elina Kolehmainen PUVUT
Mika Ijäs VALOSUUNNITTELU
Eradj Nazimov ÄÄNISUUNNITTELU
Toni Haaranen VIDEOSUUNNITTELU
Jaana Nykänen NAAMIOINTI
Anu Laaksonen NAAMIOINTI


Juha Vakkuri
MANNERHEIM JA SAKSALAINEN SUUDELMA
Vaaran vuodet

Juha Vakkurin intensiivinen historiallinen näytelmä Mannerheim ja saksalainen suudelma avaa uusia näkökulmia Suomen historian todellisiin vaaran vuosiin ja maan pysyviin riippuvuussuhteisiin kahdesta suurvallasta. Samalla näytelmä piirtää tuoreen ja inhimillisen kokovartalokuvan Suomen ensimmäisestä suurmiehestä, joka pelasti maansa kahdesti.


Ohjaaja Kari Heiskanen kertoo:

“Näytelmä kuvaa Suomen turvautumista Saksaan kansalais- ja jatkosodassa. Molemmilla kerroilla olimme vaarassa joutua liittolaisemme jyräämäksi.

Suomi onnistui itsenäistymään keisarivallan romahduksen luoman otollisen tilanteen myötä. Mutta itsenäisyys, tasavaltainen hallitusmuoto tai suvereniteetti eivät olleet alkutaipaleella kiveen hakattuja. Bolševismin vaara ja sisällissodan sekasorto saivat oikeistovoimat turvautumaan ajatukseen olojen vakiinnuttamisesta keskitetyn vallan avulla. Mutta hanke saksalaisprinssistä Suomen kuninkaana ei ole mitään verrattuna siihen, että Suomi antoi Saksalle vapaat kädet puuttua maan sisäisiin asioihin siihen mittaan, että voidaan puhua vasalliksi asettumisesta.

Mannerheim ja saksalainen suudelma kuvaa niitä hetkiä, kun Suomi oli tienhaarassa ja epävarman tulevaisuuden edessä joutui valitsemaan tien jota kulkea. Tällaisilla hetkillä nousevat esiin johtajien henkilökohtaiset ominaisuudet, heidän voimansa ja heikkoutensa.
Mannerheimin lapsuudenkoti särkyi jo varhaisnuoruudessa eikä hän aikuisiällään koskaan onnistunut luomaan onnellista perhe-elämää.

Romantikko kysyisi kenties millainen johtaja Mannerheimista olisi tullut, jos Kitty Linder olisi suostunut hänen vaimokseen? Olisiko hänestä tullut toisenlainen johtaja, toisenlainen mies? Olisiko hänestä ollut perhe-elämään? Ainoa jonka läheisyyteen Mannerheim vuosien myötä saattoi luottaa, oli hänen hevosensa.”   lue lisää Helsingin kaupunginteatterin sivulta.


Kuvat ovat ottamiani.Kröhöm. Helsingin kaupunginteatterin esityskauden avajaisista 14/08/17 upouudessa tai siis prikulleen säilytetyssä ja remontoidussa teatteritalossa. Näin juhlavuonna kun Suomi 100:

Teatterivalokuviani Flickrissä:



Mannerheim ja saksalainen suudelma


Valokuvasin herroja Helsingin kaupunginteatterin syyskauren avajaisissa elokuussa 2017. Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä en pettynyt.

Taustoja:

- Vain kerran viitattiin raskasveteen mutta olin korva valppaana:
   Operaatio Gunnerside " oli liittoutuneiden sabotaasioperaatio, jonka avulla pyrittiin tuhoamaan Etelä-Norjan Telemarkissa toimiva raskasvesitehdas ja näin päättää natsi-Saksan ydinohjelma. " wikipedia
- TAISTELU KUOLEMAN VEDESTÄ " Natsi-Saksa kehittelee kuumeisesti ydinpommia saavuttaakseen voiton toisessa maailmansodassa. Tiedemies Werner Heisenberg saa valita, lähteekö hän rintamalle vai tekeekö hän sitä mitä eniten rakastaa, tutkijan työtä. Hän valitsee Berliinin ja alkaa johtaa ydinaseohjelmaa. Saksalaiset tarvitsevat kuitenkin siihen raskasvettä, jota valmistetaan Euroopassa vain Norjassa, lähellä Rjukan-nimistä pikkukaupunkia. " YLEn sivulta Yle Areena.
#mannerheimjasaksalainensuudelma.


Tässä juutuupin paloja jotka tulivat mieleen tätä näytelmää katsoessa:







Miro Lopperi Kampin kauppakeskuksessa jonka Kansallisteatteri on vallannut tänään

24.10.2017 eli juurikin tällä hetkellä on Kansallisteatteri tavattavissa Helsingissä, Kampin kauppakeskuksessa. Tässä kuvia Lopperin Mirosta, joka näytteli Ryhmiksen Seitsemän veljestä näytelmässä kesällä. Teoksen näin kuudesti, harjoitukset, ennakot, ensi-illan, matinean sekä viho viimeisen näytöksen. Nyt oli tarjolla esimakua ensi vuoden suuren näyttämön kohokohtaan, Viljami Säkinperän Romeo ja Julia. Mitä se saa aikaan, mitä nostattaa tänä aikana?

Eilen tai joskus, lähiaikoina, kysyttiin, tarvitseeko teatteri Twitteriä tai somea. Ylimalkaan mutta ei ylimalkaisesti totta mun--- mooses. Tosin pitää opettaa kaikki teatterissa kävijät sulkemaan matkapuhelimensa. Ihan oikeasti. Oli todella raivostuttavaa katsoa Arvoituksellisia muunnelmia, jossa legendat Heikki Kinnunen ja Ilkka Heiskanen joita oikeasti arvostaa useammlta vuosikymmeneltä erinäisistä proggiksista, ovat tulossa lavalle, valot on jo sammutettu, ja bimbo silti katsoo facebookiaan ja säätiedotusta. Hei haloo, teatterit ovat yleensä katettuja eikä katoissa ole aukkoja. Sama bimbo ei osannut sulkea puhelintaan vaan tyrkkäsi kaverilleen. Varsin veemäistä olla teatterissa jossa ihmiset eivät osaa käyttäytyä.

Mutta teatterin pitääkin käyttää somea tiiserinä, houkutuksena, alkupalana, täkynä. Itse menen mielummin teatteriin kuin elokuviin - jos liput ovat samanhintaiset. Teatteri on perinyt - tai ottanut - punkilta, ja oikelata rockenrollilta sen intiimiyden, mikä puuttuu näistä mammuttikonserteista, jossa on kyllä 55000 immeistä nyrkki pystyssä tai rauhanmerkkinä, mutta oikea lähikontakti bändiin uupuu. Ei siis sellainen hei, takahuone heiluu, vaan esiintyä oikealle, hengittävälle yleisölle, nähdä reaktiot, ja jakaa kokemus.  Kuvissa Miro Lopperi ja valkoisessa kostyymissä Sonja Salminen.

















Miro Lopperi Kampin kauppakeskuksessa jonka Kansallisteatteri on vallannut tänään

Teatterin lumoa 2017 Flickrissä:
Miro Lopperi Kansallisteatteri Kampissa



maanantai 23. lokakuuta 2017

Muistan jäätelökesää 2016: Helsinki Pridessä oli mm Rocky Horror Show:in Rocky

elikkä Eino Heiskanen, kultainen, täydellinen mies, jonka toinen mies loi... Tohtori FrankNFurterhan ei ole ihan täydellinen mies - koska hän on kannibaali & sarjamurhaaja.
   Senaatintorilla heinäkuun helteissä sateenkaari-lippu liehui, kun Helsinki marssin rakkauden puolesta ahdasmielisyyttä ja vihaa vastaan.... Ja missä vermeissä! Rocky Horror Shown näin useamman kerran, ensin Lintsillä esittelyt, sitten varsinaiset Kultsan showt.

Eino Heiskanen - suoraan Tuntemattoman Sotilaan kuvauksista. Näkeehän sen kultapölystäkin... No filter. Eihän niitä nyt tarvi!

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Daguerrotypioideni joukosta löysin autonomian ajan ja Ville Virtasen!

BREAKING. Suomi on julistettu itsenäiseksi! Onko tämä teatteria? On tietenkin kun Ville Virtanen julistaa ja ratsastaa! Lets palaamme autonomian aikaan! Seremoniamestarimme oli kenraalikuvernöörin adjutantin Anton Cronstedtin hahmossa.
     Seepian sävyissä olimme aikakirjojen mukaan 22.09.2012. Minut sai Senaatitorille hän sekä tietenkin hevoset. Uniformuja oli sillä mitoin, että Bennetin sisarusparvet olisivat pyörtyneet. Ja täydestä syystä! Mutta mitä anarkistinen feministi, ateisti ja pasifisti siellä teki? No nautti tietenkin! Historiallisena päivänä kaupungilla oli vain hevosia - ei yhtää tyhmiä yksityisautoilijoita. Oi tuota aikaa!







Autonomian aikaan

Q-teatterin Tavallisuuden aave on mitä parhainta perjantai-viihdettä ja peiliin katsomista!

Viihteellä tarkoitan tässä kulttuuria, absurdismia ja surrealismia, joka yllättää ja naurattaa. Osa yleisöä lienee nauttinut ilokaasua, tai sitten vain päästävät tunteensa irti epäsuomalaisesti. Itsellänikin on lady tenat tiukilla. Henkiset sellaiset. Mahdollisista huippuarvosteluista huolimatta tämänkin helmen kannattaa katsoa ja kalastaa. Löytää itse. Mennä säkki päässä. Olen todella tyytyväinen, että tämä tuli uudelleen jakeluun. Ja tämä menee jakeluun. Voi että menee jakeluun. Sopii pikkujouluun ja mihin aikaan tahansa. Mitä jäykistelyä! Millaisia juhlapuheita!

Teksti ja ohjaus: Saara Turunen
Rooleissa: Elina Knihtilä, Anna-Sofia Tuominen, Ylermi Rajamaa, Pyry Nikkilä ja Antti Heikkinen

Heti esityksen jälkeen aattelin:
"Sopii myös oikein jäykkäniskaiseen tahi perverssiin pikkujoulunviettoon, takuuvarma, outo ja kuin peiliin katsoisi. Puvustuksen värimaailman mitättömyys peessistä kalpeaan kittiin ansio sinänsä..."

Q-teatterin Tavallisuuden aave on mitä parhainta ja irvokkainta perjantai-viihdettä ja peiliin katsomista! 


Ensimmäisenä huomiona: kuinka karmivan mitätön on masentavien, tavallisten ihmisten vaatteiden värimaailma. Värikirjosta ei voida todellakaan puhua. Kirjopesulla näistä asuista on kaikki väri mennyt. Ties onko koskaan ollutkaan. Vai onko valkopesu ollut liian kova. Mauttomat puvustukset, siis tapaan, tyyliin olemus, joka ei häiritse ketään, ei pistä silmään, ei tee numeroa itsestään. Mitättömän väriskaalan ääripäät, jos näin voi edes sanoa, ovat lokin pruikun valkoisesta nuuskanruskeaan. On kittiä kanssa, nudea joka ei ollut ennen nude vaan peige, on hirveitä, kalpean vaalean sinisiä terveys- tai kävelykenkiä. Ikuinen peessi ja harmaus. Nyt on todellakin 50 shades of gray - höyhen-kohtaus naurattaisi John Watersia muttei vegaania. Eikä feministiä.

Seuraava huomio. Elina Knihtilä purjehtii huoneen lävitse laulun rytmissä mopaten, myöhemmin kahvitarjoilu-kärryä työntäen, milteipä kuin hitusen ilahtunutta musiikkikappaletta ajatellen. Lisään tähän loppuun ehkä hänen tärkeän uuden haastattelun. Kuvasin Elinaa myös tiedepäivillä olikohan huhtikuussa 2017. Lisään nekin. Ehkä. Aiheena seksismi suomalaisessa teatterissa.

Seuraava huomio. Kuinka perheenjäsen muuttuu Jimi Pääkallosta Baddingiksi. Mainio metamorfoosi, ehkä siinä oli myös Smackin Claudeakin. Hieno takkutukkainen presenssi sukkahousuissa ja siveässä mekossa, joka on myös naiivin persikan värinen. Saman tyyppinen 1970-luvun minimekko oli Catherine Deneuvella niin ikkään Luis Buñuelin teoksessa Päiväperho. Mutta Deneuven mekko oli musta jossa pitsikaulus. Täsmälleen samanlainen siveä pitsikaulusmekko oli myynnissä Kurvin Fidassa. Sitä en ostanut kun hei minulla on nämä olkapäät. Sen sijaan ostin Edward Griegin Peer Gynt -levyn ja Atomic Blonde -tyyppiset aurinkolasit ja Pahatar-figuurin.

Ylermi Rajamaa on näytellyt myös Love Records – Anna mulle Love leffassa yllätys yllätys Rauli Badding Somerjoki -nimistä romanttisen ja traagisen suomirockin ja -iskelmän tärkeätä tyyppiä.

Anna-Sofia Tuominen vetää sellaisen huilusoolon, että sillä pääsisi oitis euroviisuihin. Nykyään. Euroviisuistakin on tullut pornoteollisuutta, niin sitähän on niin mainiota parodioida, kritisoida. Tsekkaa myös Tilhet, pajut ja muut -bändi. Hm, taas lintuviittaus.

Lintuja pidetään passiivisina, helppoina kohteina, kädettöminä, liian herkkinä.

Seuraava huomio. Shostakovitsin  se parempi valssi on soinut kaiuttimissa Mestari ja Margarita -versioiden jälkeenkin, se soi Anna Kareninan tanssiaisissa, jostain syystä. Näytelmän musiikkivalinnat ovat oman elämän aikajanalta, haikeita mielleyhtymiä siihen leffaan, siihen sateen jälkeiseen hetkeen, joka toivottavasti ei ollut mitenkään tavallinen... Kuinka vihaankaan sanontaa kultainen keskitie...
Espanjalaiset tuliset flamenco-tanssijat pyrähtävät esille yllättäen - nobody expects the spanish inquisition! Eilen uutisissa mainittiin kuinka Espanja ei aio hyväksyä Katalonian kansanäänestystä. 

Epsanja. Olemme näköjään uudessa Francon ajassa. Perhe tekee natsitervehdyksiä. Joulun ajan tiirataan tiiviisti telkkarii. Kun nainen yllättää miehensä pelehtimästä xx kanssa niin varsinainen mansplaining alkaa. Luis Buñuelin leffaan Vapauden aave (Le fantôme de la liberté, 1974) perustuen, tai siitä inspiratsioonia saaneena tänä näytelmä on ajankohtaisempi kuin koskaan.

Almodovarin elokuvassa esitetään kiihkeinä flamencotanssijoina, jotka tanssivat, ja vain tanssivat, liitelevät,  läpi elämän ja intohimon. Kun taas natsit saksalaiset aloittavat säästämisen jo nuorena. Joten heillä on vanhemmiten hyvät säästöt tai mahdollisuus elää mukavasti eläkkeillä tai eläkeläisillä. Kun taas espanjalaiset eläkeläiset kerjäävät kaduilla...

Näin tämän vapaalipulla, josta kiitän ja kumarran. Katson tämän ehkä toistekkin.



Teksti ja ohjaus: Saara Turunen
Rooleissa: Elina Knihtilä, Anna-Sofia Tuominen, Ylermi Rajamaa, Pyry Nikkilä ja Antti Heikkinen
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä | Lavastus: Milja Aho
Valosuunnittelu: Erno Aaltonen | Pukusuunnittelu: Laura Haapakangas
Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen | Koreografia: Janina Rajakangas


Q-teatterin sivulta:

Tavallisuuden aave – kuvia kotimaasta
" Tavallisuuden aave on absurdi, melankolinen ja hauska matka kotimaamme mykkiin syövereihin.

Tavallisuuden aave – esitys on saanut innoituksensa Luis Buñuelin elokuvasta Vapauden aave. Siinä missä Buñuelin elokuva tarkastelee vapautta, pureutuu Tavallisuuden aave nimensä mukaisesti tavallisuuteen. Hauskojen ja murheellisten kohtaustensa avulla esitys johdattaa katsojan pohtimaan normeja ja erilaisuutta 
vaivihkaisesti ja osoittelematta, kuvia ja musiikkia apunaan käyttäen.

Tavallisuuden aave on kollaasinomainen kokonaisuus ja soiva kuvasarja. 

Se on tarkkanäköinen kuvaus totuttujen tapojen ja perinteiden merkillisyydestä, mutta myös ylistys elämän kauneudelle ja katoavaisuudelle. "



Tässä virallinen traileri:

 

Tässä aiheeseen liittyvät tai liittymättömät twiitit:




Aidosti vintage näytelmä Jutun loppu KokoTeatterissa 24.09.

Päähenkilöt Maurice Bendrix ( Konsta Mäkelä) ja Sara Miles ( Miina Turunen ) ovat jo menneessä aikamuodossa. Ja tuntuvat saavan vahvimmat intohimonsa raivoisasta mustasukkaisuudesta. Tai muuttumalla marttyyriksi.

Kiellettyä rakkautta on aina mukava seurata, tai salaista suhdetta, hetken huumaa, jäämättä kiinni. He ovat oikeassakin elämässä aviopari. Mikäs siinä. Näkyvät sopivan toisilleen. Ja kun näyttelijöiden työajat ovat mitä ovat, niin tässä on sellainen mätshäys, monta kärpästä yhdellä iskulla.

Katsoja tietenkin nauttii kun näyttelijä antaa kaikkensa, ei ihan 24/7 vaan vain kuutena päivänä viikossa.

Miina Turunen ja Konsta Mäkelä. Kummatkin ovat erikoisella tavalla vakavan kauniita, kuvauksellisia. Korkeat poskipäät. Heitä olisi hauska valokuvata. Konsta oli viimeksi Rajamäen rykmettiä Suokin veljeksissä, siis Suomenlinnan kesäteatterissa oli Aleksis Kiven Seitsemän veljestä klassikko. Kävin katsomassa sen avoimet harjoitukset, sitten kaksi ennakkoa, enskari, yksi matinea ja tietty viimeinen esitys! Television minisarjojen ja leffojen puolella Miina on ollut vintagea ainakin hahmoissa Tilly Soldan ja Aino Sibelius.

Tässä tunnelma on film noir ja jazz..  Musiikki on jatkuvasti läsnä. Olemmehan jazzklubilla. 1940-luku koittaa, alkaa. Sota-ajan pommitukset, Eros ja Thanatos Lontoossa. Vaara joka on oikeasti läsnä. Menetys, joka voi olla lopullinen. Kiinnijäämisen pelko.

Näyttämö näyttää aidosti vintagelta. Elokuvallinen lavaste. Yksityiskohdat. Silkkinen täkki on aidosti suomuuraimen keltainen, hieman oranssi, kun täkkipusseja ei vielä ollut, taitettiin pitsikoristeinen lakana hieman täkin päälle. Kirjoituskoneen näppäimet kuulostavat toimivilta. Tämä on hassua – enhän ole elänyt 1940-luvulla. Mutta sen perintö näkyi mummolassa, jännäreissä, kotimaisissa elokuvissa ja vanhoissa valokuvissamme. Hauraissa lehdissä.

Se ei ole palapeli, eikä öljyvärimaalaus, ehkä akvarelli, murretuin värein, ehkä paremminkin seepian vivahtava mustavalkoinen valokuva, jossa pitsireunukset, leikkaukset, jotka tuntuvat sormiin.

Fetisistinen asettelu, puvustus on kaiheeta, kaihoisaa, kauheeta kaipuuta menneeseen, 1940-lukuun, jolloin kaikki olivat kauniita, utuisissa mustavalkoisissa valokuvissa. Kohtalokkaita. Sota-aikoina rahat olivat tiukilla, moni asia kortilla, ja meikki oli niukkaa, kaunista. Vastakohtana 50-luvun seksimi ja turha vulgäärius. 40-luvulla kaikki olivat tasa-arvoisia - sodan ja puutteen edessä.

Sukkanauha-fetisismiä ja henkseleillä paukuttelua ei ole tarpeeksi, ehkä ihminen voi lisätä, keksiä ne itse. Tai olla ilman...

Näin tämän näytelmän pressilipulla, kiitos siitä. Erikoismainintana, että Viirus teatterin Margarita oli myös katsomossa...

Oli kaunis syksyinen, lämmin päivä, tulvillaan aurinkoa, jota joku ihminen palvoo. Kärpänen yritti sisään teatteriin. Sunnuntaina oli matinea eli iltapäivänäytös kello 15. Sopiva aika. Kun muut teatterit lepäävät sunnuntaina. Vai lepäävätkö.

Teatterinkävijälle riittää puuhaa koko viikolla. Tällä viikolla lokakuussa näin mm Tsehovin Lokin Malmitalossa sekä matinean että iltanäytöksen. Pakkohan se oli!

" Jutun loppu (The end of the Affair) romaania ei ole aikaisemmin dramatioitu Suomessa. Esitysoikeuksia valvoo Agency North. " 

Digiboxissa minulla on vuoden 1999 filmatisointi, jossa Ralph Fiennes ja Julianne Moore ovat pääparina. Henry Milesin roolin näyttelee Stephen Rea. KokoTeatterin produktiossa lavalla on vain Maurice ja Sara. Henry kummittelee välillä viitteenä.





Syksyn komeimmat pressikuvat ovat tästä produktiosta, upeat tummat mustavalkoiset. Pysäyttävät. Käytän tässä pakinassa, kirjoituksessa niitä varmaan kuvituksena jahka ehdin. Ennakkokuvien kampaukset teki kampaamo Pinkki paplarin Anita Herukka – joka on entinen kirjekaverini 80-luvulta, ja nyttemmin erikoistunut vintageen ja pinupismiin.




Dramatisointi ja ohjaus: Anna Veijalainen
Rooleissa: Miina Turunen ja Konsta Mäkelä

Muusikot: Arttu Takalo, Timo Hirvonen, Jussi Lehtonen
Sävellys ja orkesterin johto: Timo Hirvonen

Lavastus: Minna Wallenius
Valosuunnittelu: Jere Kolehmainen
Pukusuunnittelu: Sanja Kangas
Äänitehosteet: Pirkko Tiitinen
Pukuompelija: Aija Nurminen
Pukuompelija-harjoittelija: Virve Balk
Modisti-harjoittelija: Elina Ortamo

Ennakkokuvien maskeeraussuunnittelu: Minna-Karoliina Heino
Ennakkokuvien kampaus: Anita Herukka / Pinkki paplari
Graafinen suunnittelu ja valokuvat: VHS Jaakko Vuorenmaa ja Junnu Lusa


KokoTeatterin sivulta:
 " Graham Greenen omaan elämään pohjautuva mustasukkaisen kirjailija Maurice Bendrixin ja totuutta etsivän Sara Milesin rakkaustarina sodan varjostamassa Lontoossa 1939—1946. Useamman elokuvan kirvoittaneen romaanin tarina saa KokoTeatterin näyttämösovituksessa rinnalleen uutta elävää musiikkia kotimaisen huippuorkesterin voimin. KokoTeatterin juhlavuoden syksyn uusi kantaesitys. "


”…
Jutun loppu on tarina mustasukkaisuudesta, vihasta ja rakkaudesta. Sara ja Bendrix ovat entisiä rakastavaisia, jotka ovat ajautuneet sodan lähestyessä salasuhteeseen. Sara on kuitenkin päättänyt suhteen yllättäen, eikä Bendrix ole tästä koskaan toipunut. Kaksi vuotta suhteen päättymisen jälkeen, Bendrix törmää Saran aviomieheen, joka epäilee vaimoaan uskottomuudesta. Mustasukkaisuus ja vanha rakkaus Bendrixissä herää jälleen ja hän tarjoutuu ottamaan asiasta selvää. Saran aviomies kieltää häntä ja pyytää unohtamaan koko asian, mutta Bendrix ei anna asian olla, vaan palkkaa yksityisetsivän selvittämään, onko Saralla joku toinen. Mitä kaikkea Bendrix saa selville Sarasta, yllättää hänet täysin. Tavallaan Saralla on kuin onkin joku toinen, mutta vastustajan ylivoimaisuus hämmentää Bendrixin ja sotkee hänen elämänsä." KokoTeatterin sivulta



Erään susiparin dystopia? Erään avioliiton anatomia? Ekologinen komedia KEUHKOT Willensaunassa

Kansallisteatterin Willensaunassa on ollut viime aikoina paljon miehiä ja naisia harjoittamassa haureutta, avioliiton velvollisuuksia tai dialogia. Hienosti kerrottiin ennen näytöstä: sammuttakaa kännykät, koska se hurina ja murina kuuluu lavalle asti. Ohjeistettiin myös: näytelmässä ei saa käyttää turhia valoja / musiikkia / vaatteidenvaihtoa ilmoittamassa kuinka siirrytään ajassa tahi paikassa. Varsin dogmaa siis. Pitäisikö kirjoittaa arvostelukin Dogma-periaatteella? Ettei korjaa yhtään kirjoitus- ja ajatusvirhettä. Ei sitä lukisi Erkkikään! Nimittäin Erkki sanoi 80-luvulla että tekstini oli kuin Uuno armeijassa. Ei siis ala-arvoista, vaan täynnä lyöntivirheitä… Auts.

27.09.2017 KEUHKOT
Näyttämöllä Ria Kataja ja Mikko Nousiainen
Ohjaus ja suomennos Juha Jokela

Erään susiparin dystopia? Erään avioliiton anatomia? Duncan Macmillanin ekologinen komedia KEUHKOT. Ekologisuus näkyy teoissa: teoksen käsiohjelmaa saa vain digitaalisena. Naisen eurolla ja luovan työn tekijänä ei pysty ostamaan puhelinta, jossa kovinkaan moni appsi, sovellus toimisi, jota puhelin jaksaisi pyörittää… Rikkailta etuoikeutetuilta pojilta, jotka näitä suunnittelevat, sellainen unohtuu. Mutta tärkeintä on: ohjelmalehtinen ei ole painettuna sanana – puita säästetään.

Päähenkilöt elikkä pariskunta miettivät valintojaan ja ilmastonmuutosta ja hiilijalanjälkeään. Kertaakaan eivät mainitse ruokavaliotaan - kuinka paljon se tuhoaa palloa.

" Ravinnon merkitys on peräti kolmannes kulutuksen ympäristövaikutuksista, se on yllättävän suuri", vahvistavat tutkija Juha-Matti Katajajuuri Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksesta ja erikoistutkija Ari Nissinen Suomen ympäristökeskuksesta. Asuminen ja yksityisautoilu tulevat kotitalouksien kuormittavuutta mitattaessa vasta syömisen jälkeen. " Kaleva, HYVÄ ELÄMÄ 24.4.2007 linkissä.

" Ilmastomyönteinen ruoka- Keskeisiä toimia ruoan ilmastovaikutusten vähentämisessä ovat eläinperäisten tuotteiden kulutuksen vähentäminen ja kasvisten osuuden lisääminen, jätteeksi joutuvan ruoan vähentäminen, kotimaisen ja osin luomu- ja lähiruoan suosiminen, ruoantuotanto-, valmistus- ja säilytysmenetelmien energiatehokkuuden parantaminen sekä ostosmatkojen järkeistäminen. " Ilmasto-opas.fi

"Kasvissyönti tekee hyvää eläimille, terveydelle ja ympäristölle! Vegaaninen ruuanlaitto ei ole vaikeaa, eikä varsinkaan mautonta tai tylsää." Animalia

He käyvät Ikeassa - joka on vastuussa kuinka Kalevalan runomaiden puiden systemaattisesta tuhoamisesta noin vuonna 3009. 2009 siis. He käyttävät autoa. Hyi hyi. Silti he miettivät tulevaa. Ja lasta - joka rasittaa tulevaisuutta eniten.

" Jos päästöjä ei aktiivisesti vähennetä, ilmaston arvioidaan lämpenevän tämän vuosisadan aikana 1,1–6,4 astetta esiteolliseen aikaan nähden. ” Greenpeace.

ja ” Päästöjen vähentäminen edellyttää päästötöntä energiantuotantoa ja energiatehokkuuden ja energiansäästön lisäämistä. Myös liikenteen päästöt on saatava kuriin. Sekä poliittisia että taloudellisia ohjauskeinoja tarvitaan päästöjen vähentämisessä, ja kaikki yhteiskunnan osat on otettava mukaan ilmastonmuutoksen torjumiseen.” Greenpeace.

Hienot näyttelijät. Hienoa yhteistyötä. Omissa tai mukavissa, joustavissa vaatteissaan ovat. Katsoja saa keskittyä vain tekstiin ja ilmeisiin. Ei kommervinkkejä, ei savua, ei tulta, ei neonvaloja, ei katosta laskeutuvaa laskuvarjosotilasta eikä keinua. Ei konfettia, ei vilkkuvaloja. Ei rumpujen pärinää, ei vedenloiskintaa. Ei videota, ei rekvisiittaa. Vain lavan oloinen koroke joka on sänky / diskopalli / auto / puistonpenkki jne.

Näin teatteri kulkee ja kulkeutuu mukavasti. Ja ekologisesti! Useammallekin paikkakunnalla.

Onko tämä misogyyninen näytelmä? Sitä iänikuista nakutusta että nainen on häilyvää? 1990-luvulla ostin munkkien tekemää likööriä pullollisen, jonka kaulassa roikkui kasetti, jossa Pavarotti lauloi kuin olisi pulassa. Sulassa. Siis avantoon pudonneena. Yksi kappaleista oli tuo La donna e mobile, joka on - ainakin suomeksi käännettynä – naisvihamieleinen, suosittu ja sietämätön renkutus. Mobile –sanan voisi kääntää toisinkin. Saako mieltään muuttaa? Willensaunassa olen nähnyt viime aikoina montakin taisteluparia, rakastavaista, viettelyä ja muuta rakkauden tannerta: Granada, Rikhard III, Mestari ja Margarita ja tämä Keuhkot. Olen nähnyt ekologista tragediaa, tai vain draamaa, niin ikään Willensaunan lauteilla kun Ruska Ensemblen ARKTINEN ODYSSEIA - Näkyjä jäätikön reunalta näytelmän näin maaliskuussa. Harvoin sitä itkee niin paljon teatterissa oman kykenemättömyyden edessä. Niin ikkään KOKOteatterin  näytelmä Valkoinen peura joulukuussa 2016 ( kumppaninaaan Kajaanin kaupunginteatteri ja Routa Company ) Hanna Kirjavaisen uudessa ohjauksessa Valkoinen peura – uhririitti ikiroudalle oli ekologista teatteria. Kuinka putinin aikainen hallinto tuhoaa naapuriemme alkuperäiskansaa oman maan. Systemaattisesti. Muistaakseni kritiikeissä tämä näytelmä ei oikein iskenyt Kajaanissa - vaikka oma ympäristötuho eli Talvivaara oli nurkan takana. Myös Kansallisteatterin Koivu ja tähti ottaa kantaa luontoon ja luonnottomuuteen. Kuinka monta lajia tuhotaan minun aikanani. Ja miksi. Eritoten kevään Macbeth otti kantaa.

" Mä voisin lentää New Yorkiin ja takasin joka päivä seittemän vuoden ajan enkä silti sais aikaseks yhtä isoo hiilijalanjälkee kun tekemällä lapsen. Kymmenen tuhatta tonnia hiilidioksidia. Painaa saman verran kun Eiffel-torni. Mä synnyttäisin Eiffel-tornin. Onko oikein hankkia lapsi tällaiseen maailmaan? " kysytään näytelmässä.

Pari päivää tämän näytelmän jälkeen näen Ria Katajan Espoon kaupunginteatterin lavalla kahta päivää myöhemmin näytelmässä  Seuraavat 500 vuotta. Ria on mukana myös Yösyöttö-leffassa - jota näytetään Finnkinon teattereiden ulkopuolella. Muissa leffateattereissa...

Tämän näytelmän KEUHKOT näin Kansallisteatterin medialipulla, kiitos siitä. Naisen eurolla ei niin usein teatteriin pääsekkään. Mikä on ansurdia, sillä me naiset, anarkistit ja kukkahattutädit ja -dädit pidämme tätä kulttuuria pystyssä.

Tai ainakin liikenteessä. Tsau!



Täsä Kansallisteatterin kuvakansio Flickristä: Keuhkot_01
Täsä virallinen traileri juutuupista:

Tässä Kansallisteatterin sivulta lainaukset:


"Duncan Macmillan KEUHKOT
Willensauna
Ekologinen rakkaustarina

Mä voisin lentää New Yorkiin ja takasin joka päivä seittemän vuoden ajan enkä silti sais aikaseks yhtä isoo hiilijalanjälkee kun tekemällä lapsen. Kymmenen tuhatta tonnia hiilidioksidia. Painaa saman verran kun Eiffel-torni. Mä synnyttäisin Eiffel-tornin. Onko oikein hankkia lapsi tällaiseen maailmaan?

Näytelmä on pieni, mutta sen kysymykset isoja.
Ria Kataja ja Mikko Nousiainen ovat elämänvalintojaan pohtiva pariskunta Duncan Macmillanin menestysnäytelmässä Keuhkot (2011), jossa maapallonkokoiset ongelmat ottavat mittaa tavallisen ihmisen elämästä. Taiturimaisesta dialogistaan tunnettu näytelmäkirjailija-ohjaaja Juha Jokela on suomentanut intiimin mutta monikerroksisen näytelmän ja vastaa sen ohjauksesta. Draama valinnoista, seurauksista ja elämän ennustamattomuudesta on viimeiseen hengenvetoon asti yllättävä, älykäs, hauska ja koskettava. Sen keskiössä on näyttelijäntyö paljaimmillaan ja parhaimmillaan. Kumpi tuhoutuu ensin, planeetta vai parisuhde? Esitys on tilattavissa! Kysy lisää: hannareetta.majanen (at) kansallisteatteri.fi.

Keuhkot-käsiohjelma on saatavana vain sähköisenä. Lue ilmaiseksi. "

torstai 5. lokakuuta 2017

Kuvasin Teatteri Viiruksen aulaa, galleriaa, tunnelmia 3.10.2017

Saatana saapuu Jätkäsaareen. Saatana saapui Jätkäsaareen. Suoraan myrskystä. Kuvasin Teatteri Viiruksen aulaa, galleriaa, tunnelmia 3.10.2017. Viirus tilana on uusi monitoimipaikka, jossa on teatterin lisäksi galleriaa ja baaria. Viirus sijaitsee nykyään Jätkäsaaressa ja ratikka 9 pysähtyy suoraan oven eteen. Tai pysähtyy myös Studio Pasilan edessä eli miltei Bermudan kolmiossa ollaan! Seinällä on vähintäänkin infograafinen jana jossa Viiruksen historian rinnalla on kunkin vuoden suurimpia tärkeämpiä taahtumia - brändejä on kuin Bret Easton Ellisin kirjassa! Mästaren och Margarita näytelmän lumoissa ja vähn tainnoksissakin... ( Mihail Bulgakov: Master i Margarita ).
















 

Mästaren och Margarita trailer from Viirus Theatre on Vimeo.


alla tunnelmieni soittolista,
Saatana, Venäjä, Rasputin, pelastaja,
ja mietintää, mistä ryssäviha ja russofobia, kun montakin asiaa on riistetty tahi kopioitu Äiti Venäjältä. Ainakin laulut..