torstai 14. syyskuuta 2017

Koivun ja tähden kantaesitys 13.09.2017: Keitä me olemme ja minkä Volgan mutkan takaa tulemme. Ketä tuemme?

Kansallisteatterin Koivu ja tähti ensi-ilta, ja vieläpä kantaesitys oli eilen 13.09. Oli kuuma päivä, kuohuva virtasi Lavaklubilla, ja sitten Kansallisteatteriin. Nyt en tiedä miten tarttuisin tähän näytelmään. Se ei ole kuuma peruna, vaan oliskos kuuma halko? Kytevä tamminen ulkomaalainen ruutitynnyri? Alvar Aallon loputonta muotoilua karkuun juokseva puhdas, kotimainen koivu? Polttava kekäle, joka osuu hikipajassa alipalkatun lapsen duunaamiin juoksutrikoisiin?

Suurella näyttömöllä on esitteen mukaan Sirpaleita Suomesta. Se voi tietenkin tarkoittaa aikamme digitaalista pirstaleisuutta ja loputtomia väyliä tiedon, taiteen ja propagandan viidakossa. Jossa selviää lehmän hermoilla ja machetella. Mutta myös kranaatin sirpaleita, fyysisiä sodan jälkiä ihmisen aivoissa. Sekä myös psyykkisiä sirpaloitumista, hajoamista.
     
Keskipakoisvoimalla keskiössä oleva tuulikello, metsä, Sibelius -monumentti, ähkäle möhkäle, useamman aikakauden nykytaidetta, joka ilmeisesti saa aikaan ahdasmielisissä raivoa, monimerkityksellinen, ja hankala suomalainen sielu. Se on suoja, se on pelottava paikka, ja sitä voi riistää ja hakata mielinmäärin - jopa tähti " Leonardo DiCaprio huolestui kuhmolaisesta saaresta – liian myöhään " YLE uutisten mukaan 1.3.2017. Metsähallitus ei näe mitään rajaa järjettömille hakkuilleen - onneksi Greenpeace nostaa megafonia ja tietoisuutta. "  Metsähallitus on menossa hakkaamaan Oulujärven retkeilyalueen saarten upeat metsät. Kaarresalon saari suojeltiin Metsähallituksen omalla päätöksellä vuonna 2001 erityisen arvokkaana aarnialueena. Nyt Metsähallitus on peruuttanut suojelun hakkuiden tieltä. " kerrotaan Greenpeacen FB-sivulla.

" Ikea kaataa kalevalaiset metsät " kertoi Sisuradio | Sveriges Radio, ja jatkaa: "Suomessa on noussut kohu huonekalujätti Ikean hakkuista Vienan Karjalassa. Suomalaisten mukaan Ikean toiminta uhkaa kalevalaisten runokylien säilymistä. Ikean tulo vienyt työt sadoilta alueen metsureilta ja kylät uhkaavat tyhjentyä "  MOT teki aiheesta stooria jo vuonna 2009.

Pirkko Saision kirjoittamaan ja Laura Jäntin ohjaamaan näytelmään voi kutoa omaa historiaansa, arvomaailmaansa ja mielleyhtymiä. Milteipä loputtomiin.

Näytelmässä suomalainen joutuu katsomaan suomalaisuutta, kantasuomalaisuutta ja pakolaisuutta eri aikakausilla. Suomen sotia, ja suuria myllerryksiä. Vieraantuneita omilta juurilta, luonnosta, metsästä, villeistä, vapaista elä[i]mistä.

Weckström ja Puotila ovat niin ihania kaikessa missä tekevät. 

Weckström ja Puotila ovat ihania, ja ilkeitä päähenkilöitä. Weckströmin Hagar on alussa Astuvan jousinainen. Mutta myös orpo, hylätty tyttö. Ehkä. Huikein kohtaus on Hagarin häiden odottelu. Mikä demoninen ja dominoiva voima, ja tenho on, joka koskettaa terävästi. Itse asiassa viiltää tiensä läpi, ja tuntuu piippuhyllyn seinässäkin. Tällaista teatterin pitää ollakin - huikea nainen ja huikea performanssi - huikea aate. Itsenäisyys! Ateismi! Feminismi! Aivan kuin istuisin hunajapurkissa.

Puotilan Kristoffer on myös huikea, ja saisi tehdä mitä tahansa sadismia, että hyväksyn täysin. Olenkohan Puotilan suhteen masokisti? Pahan pojan roolit telkkarissa sopivasti täyttänyt Manninen saisi seuraavaksi näytellä Vlad Tepesiä... Eiköhän siitä dekadenttinen poliittinen musikaali tai farssi tulisi. Symbolistinen.

Tuleeko torppa liian täyteen egoja? Milloin tämä olisi kotimaisia kesäjuhlia haitannut?

Keitä me olemme ja minkä Volgan mutkan takaa tuemme. Ketä tuemme?

Tulemmeko Uralilta? Keitä sukulaiskansamme on. Onnettomuuksien ja katastrofien sattuessa ilmastonmuutoksen tahi diktatuurin selkeänä seurannaisena voi tapahtua hirveitä. Suuria muutoksia. Säikähtäen ajattelemme, että onneksi ei kukaan pohjoismaista - ainakaan ei kukkaan suomalainen. Huh. Onneksi ei kukaan perheestä, ystävistä, töistä. Onneksi en minä.

Ylevät alkuperäiskansat tutkielman kohteena

Pelto- ja vuoristomarit, heimoveljet on hienosti kirjoitettu mukaan suureen tarinaan. Keitä ovat terroristit? Mitä kieltä puhuvat? Uhka vai madollisuus? Mahdollisuus? Buŋuelin Porvariston hillitylle charmille vinoillaan, ja nostetaan maljoja. Tietenkin. Ihmiset nauravat itselleen. Tietämättään. Makeat naurut. Ihmiset eivät oikein tiedä kenen joukoissa seisovat. Mikä on arvomaailma, onko se sama kuin nuoruudessa. Mihin kohtaan poliittista kenttää kuuluu puheissa tai arkipäivässä? Teoissa? Äänestysprosenteissa? Adresseissa? Miekkareissa?

Näytelmässä hersyvästi vihjataan kuinka minun luokkani sivistynyt ihminen nostaa arvoon korkeaan, patsaalle, ja ylistää arvokasta, ylevää heimoveljeä, jolla on vielä autenttinen suhde juuriinsa, ja luontoon. Pienen matkan päästä. Tutkielman kohteena. Ei oikeina ihmisinä, joiden kulttuuria riistetään, ja jonka puhdasta asuinaluetta myrkytetään - putinilaisen kapitalismin koneiston vääjäämättömänä seurauksena.

Mutta samalla suomalainen tilaa postimyyntimorsiamen ja kotiapulaisen itämailta.

Neitseelliset suomalaiset koivut, symbolit

Näkeekö metsää puilta? Meneekö metsään? Metsään meneminen on upea. Se on elämys kirjaimellisesti. Pieleen eli reisille meneminen on myös hienoa, että eksyy sivupoluille, ja löytää uutta. Ehkä. Millaisia olemme kohdatassamme juuret, kenellä punaiset, kenellä valkoiset. Olemmeko samaa ketjua. Voiko taidetta tehdä olematta poliittisesti epäkorrekti? Missä on taiteen rajat? Miten kohdata toinen, ulkomaalainen? Missä on empatia? Ei ainakaan eduskunnassa eikä somessa. Eduskunnan päältä on vihdoin otettu huppu pois - eiköhän nyt olisi aika herätä. Olemmeko dystopiassa? Miksi hyväksymme hiljaisesti enemmistönä? Osa meistä ei hyväksy, mutta heitä voidaankin pitää rikollisina koska auttavat paperittomia. On tämäkin.

Kenen venäläisen absurdistin kirjoittamassa satiirissa elämme nyt 2017? Ja ennen kaikkea - miksi?

Ja mikä ironistis-junttius-puvustus! Mökillä on mökkivaatteet. Realismia. Mutta sitten myös fantasiaa, symbolismia. Sadun ja sirkuksen puujaloilla kävelevää jättiläistä olisi voinut nähdä enemmän. Koivu näkyi hyvin.

Lavastus, puvustus ja maskeeraus on sekä upeaa että huomaamatonta. Ainakin Sisters of Mercyn ikoninen Andrew Eldritch aurinkolaseineen, ja mystisine mustine stetsoneineen löytyy, sekä myös Dimmu Borgiria.

Vaatteiden vaihdot vuosien vaihduttua käyvät nopsaan ja torppa muuntuu. Naurujen jälkeen mascara leviää myös itkusta. Sekin on teatterin tehtävä. Kirjailijan tehtävä. Osa meistä on kyllä hyvin hereillä ja aktiivisia.. Mutta myös taiteessa voi olla agenda - olla ihminen ja inhimillinen naapurille - onhan nyt juhlavuosi ja Suomi on niin sata.
 
  P.S. Hieno anekdootti Leninistä! Mutta siitä ja tulisesta pätsistä eli Lavaklubin tekijät esiin vaikka hiilihangoin – tai vain tekijät esiin! -tilausuudesta edelliseltä päivältä kirjoitan myöhemmin lisää. Ehkä ;)

                          Yllä olevat valokuvat ovat Kansallisteatterin näytäntökauden avajaisista.
                                                                      Alla olevat eivät ;)

Koivujen rungoilta kuvaan pareidoliaa, kasvoja, aina sieltä löytyy pöllö tai Lemmy Killmister. Susi tai Loordi. Suomalaisia kuvia, tervaskantoja... 
Tässä esimerkiksi luonnon maalaama Lemmy Killmister. Tai Vlad Tepes. 

Minä rakastan koivutaidetta sekä myös ei niin varteen otettavaksi laitettuja björktavlor -koivutauluja, johon on maalattu maisema.



Sekä tietysti vampyyrikoivu Hämeenlinnasta, mutta se on ihmisen töhertämä...

Katariina Kaitue kurkkii klasin takaa Lavaklubin seinällä ennen enskaria. 

Lainaus Kansallisteatterin sivulta:
”Kasakat ryöstivät Sakari Topeliuksen isän isoisän Kristoffer Toppeliuksen isovihan aikana ja myivät orjaksi Venäjälle. Sellainen oli monen suomalaisen kohtalo. Tämä Kristoffer Toppelius pääsi karkaamaan ja palasi ensin Suomeen ja pakeni sitten laivalla Tukholmaan. Ja tästä Kristoffer Toppeliuksesta Topelius kirjoitti satunsa Koivu ja tähti. (Koivu, tähti ja pojan sisko ovat tietenkin tositarinaan lisättyjä koristeita.)

Minua on aina kiinnostanut, mitä tapahtuu tarinan jälkeen. Mitä tapahtui Kristofferille, kun idyllinen jälleennäkeminen oli suoritettu? Ja mitä on tapahtunut niille tuhansille Suomen kristoffereille, jotka ovat palanneet juurilleen nähtyään jo vilahduksen suuresta maailmasta? Mitä tapahtuu niille miljoonille kristoffereille, joiden kotipihaan suuri maailma työntyy, lupaa kysymättä?
Veli ja sisar, Kristoffer ja Hagar, palaavat kotimökkiinsä suuren erämaan ja vaarallisen joen varrelle. Vuosisadat kuluvat, sodat ja rajut rakennemuutokset heittävät sirpaleitaan kotimökin pihalle ja katolle, mökkiä laajennetaan ja se muuttuu kesämökiksi. Kristofferit ja hagarit vaihtuvat, nimet pysyvät. Ja mökki. Nykyhetkessä Hagar ja Kristoffer ovat osa kulttuurista keskiluokkaa, sitä johon itsekin kuulun ja jolla on houkutus hallita maailmaa sanoilla, käsitteillä, määreillä. " Pirkko Saisio.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti