maanantai 12. helmikuuta 2018

Putoamisen taito Jurkassa. Nyt on rappioromantiikkaa ja vintagea! Uskomattomia väri- ja vaateyhdistelmiä!

Ens alkuun pohdin, miten tämän teoksen tavarat mahtuvat Teatteri Jurkan tiloihin! Toista pääosaa nuorempaa Edie Bealea näytteli Emmi Pesonen joka oli Martta Koskinen tuossa minisarjassa Punainen kolmio. Ironista kyllä, ohitin Martta Koskisen Helsingin kodin, yhden niistä, Sallinkadulla.

Olen nähnyt tämän dokumentin Grey Gardens ( 1975, tekijöinä Albert ja David Maysles ) ja elokuvankin Grey Gardens ( 2009, HBO elokuva ) jotka ovat Yleltä tainneet aikoinaan tulla.

Nyt on rappioromantiikkaa ja vintagea! Uskomattomia väri- ja vaateyhdistelmiä! Näytelmä, ja tunnelma oli kotoista, haikeaa rappiota ja romantiikkaa, muistelua. Elämistä menneessä...

Mikä on ihmisen, vanhuksen itsemääräämisoikeus? Kumpi on tässä toisensa omaishoitaja?

Kuinkas pitkään eläkeläinen voi asua kotonaan? Millä mittareilla lasketaan, kuka on mielisairas, sosiaalitapaus tai hullu kissanainen? Tai hullu pesukarhunainen - kuten tässä tapauksessa.

Sara Stridsbergin näytelmän Putoamisen taito olisin halunnut nähdä useamminkin, nyt näin vain viimeistä edellisen. Ihmiset ihmettelevät, miksi nähdä sama näytelmä useamman kerran. He eivät varmaankaan ota patsaasta useampaa kuvaa, eri kuvakulmia, muudeja.

Kun astun Jurkan teatterisaliin, niin näytelmä on jo menossa. Deja vu hetki koittaa, muistan astumiseni Annikki Kariniemen siniseen huvilaan, jossa oli kaikenlaista ihanaa tavaraa ja tekstiiliä - sopimattomissakin paikoissa. Ja kissankusen lemu! Kaikki on ihanasti rempallaan...

Jokin näitä eksentrisiä leidejä yhdistää, eläinrakkaus, oma tupa ja oma lupa. Välittämättä poroporvareista. Tai poroisännistä, kuten Annikin tapauksessa. Annikki kolusi vinttejä ja etsi kalua ja kolpaa. Ahdasmielisessä 1970-luvun Pohjolassa niin ei saanut tehdä. Ei saanut tehdä kirppislöytöjä, vaan tavara piti hävittää ja antaa lahoa kellareihin. Hääriitteihin kuului kaikkien popmusiikkia sisältävien vinyylilevyjen järjetön rikkominen.

Meänkielessä ei ole edes sanaa nainen vaan pelkästään sana vaimo. Jonka elämä on hirveän rajattua ja niin ikään ahdasmielistä. Kodin oltava siisti ja hirveä litania kaikkea. Annikki oli kirjailija ja monessa suhteessa klasikaton rikkoja. Kulki paisteklaseissa ja kumppareissa. Piti nuoria rakastajia. Tai ainakin nuorempaa puolisoa. Talossaan oli huikeita silkkisiä eksoottisia kankaita tuoleilla joilla ei voinut istua. Ihania esineitä, separaattoreita, sifoneita, sifonkeja, ja samovaareja. Löytöjä.

Minäkin syön marraskuussa vanhaksi mennyttä karpalokeksiä turbaani päässä vintage-vaatteiden vyöryn keskellä. Naisen eurolla ei nyt kummoista työhuonetta saa. Saati oikeaa, ehjää asuntoa...

Takaisin Bealen äidin ja tyttären symbioosiin, linnaan. Tai rappeutuneeseen kartanoon, jonka yhdessä huoneessa he asuivat. Loput 26 huonetta oli tyhjiä. Tai - tyhjiä ja tyhjiä - asuihan niissä pesukarhuja ja 16 kissaa ja tietysti merilintuja. Ollaanhan meren rannalla.

Edith "Little Edie" Bouvier Beale eli pikku-Edie, tytär. Ja Edith Ewing Bouvier Beale, äiti. Karaktäärejä, tanssijoita, revyytyttöjä, juhlijoita, nauttijoita. Äiti ja tytär ja napanuora, tiukilla. Kumpi on kumman omaishoitaja? Kumpikin kaipaa rakkautta, myös fyysistä rakkautta, miestä. Ystävyys, kilpailu, hauskanpito. Oli varmaan huisin jännää että äiti otta tyttären pois skolesta, että saavat tanssia ja tanssia vaan kotona! Mitä sen sen jälkeen tapahtuu? Auringonlaskun katu, jossa pääosassa on kaksi miltei unohdettua, hylättyä, määriteltyä ja dokumentoitua naista.

Miksi naiset pysyvät rappiossaan?

Äitiä näyttelee Ella Pyhältö, mainio mainio näyttelijä. Välillä äidin dementia tai mahdollinen Parkinsonin tauti muistuttaa Ozzy Osbournea. Kesällä 2016 kuulin sekä käen että Ozzyn kukkuvan. Ihmettelin elokuvaa ja dokua katsoessa miksei Jacqueline Bouvier tehnyt mitään auttaakseen. Rahaahan oli kuin roskaa. En ole mikään Jackie O fani, todellakaan! Koska jumaloin Maria Callasia.

Teatteri Jurkka on hieno pieni teatteri, joka on varsinkin tänä vuonna ollut ja myös tulevassa on keskittynyt naisten tarinoihin. Naiset ovat pääosassa laaja-alaisesti. Ja myös tekijöinä.

Toinen piirre tai teema on mielenterveys - kuten näytelmässä Häiriö. Josta kirjoitan myöhemmin lisää. Häiriön näin kun Helsingissä oli lumi-inferno. Pääsin kyllä hyvin teatteriin, tulinhan juuri kuolaamasta, eikun anteeksi kuvaamasta Pekka Strangia, Jonna Järnefeltiä ja Pertti Sveholmia, jotka esittelivät tuoretta Helsingin kaupungin teatterin farssia Älä pukeudu päivälliselle...

Huippukohtana Jurkassa oli myös kuulutus Häiriön jälkeen, että jos ei lumihelvetissä pääse kotiin niin voi yöpyä Jurkassa. Kiehtova ajatus. Kokea Emmi Jurkan haamu livenä! Ja kuulla hänen naurunsa!

Teatteri Jurkka kertoi näytelmästä:
" Putoamisen taito kertoo Kennedyjenkin lähipiiriin kuuluneiden kabareetähtien Big Edie ja Little Edie Bealen, äidin ja tyttären erikoisesta suhteesta. Rooleissa nähdään ihastuttavat Ella Pyhältö ja Emmi Pesonen. "

 Tässä Teatterin Jurkan kuvia Flickristä:
Putoamisen taito 2

Putoamisen taito, ensi-ilta 3.11.2017 Kuvassa vas. Ella Pyhältö, Emmi Pesonen Kuvaaja Marko Mäkinen:
  Putoamisen taito 1

 Lisää matskua verkosta:




sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Kim, Lekki ja Namwaan ja rakkausperäinen maahanmuutto naisten teatterina, olipa ihana kokemus, ja kielikylpy á la Teatteri Jurkka

Teatteri Jurkka on pieni, intiimi teatteri, jossa on nurkka, jossa jossa näytelmät nautitaan. Vierastin aluksi tähän näytelmään menemistä. Miksi. Olenhan toivonut, teatterissakin, diversiteettiä, monimuotoisuutta, feminismiä. Ettei aina miehen kertomia juttuja miehille joissa mies on pääosassa. No nyt ei ole. Ainakaan pääosassa. Mies tai suomalaiset miehet, körmyt ja jäykät, jäyhät ja puhumattomat miehet, jotka ovat hankkineet postimyyntimorsiamet. Mutta ei tässä. Morsmaikut ovat rakastuneet miehiin ja siten saapuneet kylmään, outoon Suomeen. Jotta saavat hyvän kodin itselleen ja lapselle / lapsille. Ja tasa-arvoisen parisuhteen. Vai saivatko?

On ollut varmaan vaikea jättää aina lämmin kotimaa, ystävät ja perhe. Mutta tämä on näytelmä, jossa äänessä on kolme thaimaalaista naista. Kaksi heistä puhuu suomeksi, yksi englanniksi. Varsin viehättäviä nämä naapurin tytöt Kim, Lekki ja Namwaan.

He esittävät mikä on oikein suomalaista kuten perunat ja kahvinjuonti. Vaikka sekä peruna että kahvi ovat tuontitavaraa, ne on mielletty hyvin suomalaisiksi. Rehellinen suomalainen kahvi. Mukana taitaa olla myös tango, joka voi olla myös muualta tullut.

Onko ihmisellä oikeus rakkausperäiseen maahanmuuttoon? Entä jos sikamaisesta miehestä eroaa, niin saako jäädä Suomeen ja pitää omat lapsensa. Paljon on vaakalaudalla. Entä työ? Opiskelu? Suomenkielen opinnot?

Naiset esittävät veitikkamaisti mm suomalaisen miehen tanssia ja uhoa.

Kaunis on käärmeen tarina. Kuinka unessa nähty käärme symboloi, nyt en muista, tarkalleen... Että näkee tulevan rakkaansa. Kuinka käärme kulkee tarinassa. Mutta sitten ilmestyy suomalaisen tuvan nurkalle. Suomalainen mies tappaa käärmeen. Suojellakseen perhettään. Ehkä.

Myytit ja Facebookin onnelliset hetket kuvaavat tätä tarinaa, kertomusta. Myyteissä kuljetaan vuorelle jolle esitetään toive, haave vähän niinkuin toivomiskaivolle. Mutta vuori ei ole ihmisen tekemä eikä omistama.

Kolmen naisen elämäntarinoista muotoutuu rehellinen muistelu, muistuttaen harrastelijateatteria. Mukavaa on nähdä tuoreita kasvoja kyllä! Ja astua vähän oman alueen, kuplan ulkopuolelle.

Kuka on ulkopuolinen. Kuka kuuluu mihinkin.

Tarinoista kehrätään voimakkaan väristä loimea. Mukana on myös traagisia muistoja ja epäselviä suvun kohtaloita.

Minusta Teatteri Jurkka on mainio paikka, juuri tällaisia tarinoita kaivataan. Tähän yhteiseloon. Ja pakkaseen.

Kim, Lekki ja Namwaan ja rakkausperäinen maahanmuutto naisten teatterina, olipa ihana kokemus, ja kielikylpy á la Teatteri Jurkka. Kim, Lekki ja Namwaan oli kevään 2018 toinen teatterielämykseni 16/1/18 Lähitulevaisuudessa näitä piisaa!


Tekijät:

Näyttelijät:

Näyttämöllä: Kim Tauriainen, Lekki Nutchanart, Namwaan Yingsuksantisuk

Muu kööri:


Ohjaus ja dramaturgia: Saara Turunen
Dramaturginen dialogi: työryhmä
Koreografi: Janina Rajakangas
Valosuunnittelu: Erno Aaltonen
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä
Lavastus: Fabian Nyberg
Pukusuunnittelu: Laura Haapakangas

Kesto n. 1 h 20 min, ei väliaikaa

Kuvasin näytelmän julisteita mustavalkoisina ja väreissä:







Lainaus Jurkan FB-tapahtumasta:

"Kim, Lekki & Namwaan ensi-illassa 14.10.2017. Esityksen pääosissa on kolme Thaimaasta Suomeen muuttanutta naista. Esitys pohtii rakkautta, jonka mukana ihminen päätyy toiselle puolelle maapalloa. Se tarkastelee uuteen paikkaan asettumista, oman tien löytämistä sekä kodin ja perheen merkitystä.

Kim, Lekki & Namwaan syventyy arkisiin tarinoihin, kulttuurieroihin, koti-ikävään ja naisen asemaan. Se on sekoitus tunteita ja politiikkaa, kömpelyyttä, kauneutta, haikeutta ja iloa.

Saara Turusen ohjaama Kim, Lekki & Namwaan on Teatteri Jurkan syksyn 2017 pääteos. Esitys on osa Suomi100 -hanketta ja sen tavoitteena on tarkastella suomalaisuutta uudenlaisesta näkökulmasta.. Esityksessä puhutaan suomea, englantia ja thaita."


Tässä Suomi Finland 100 nosto:
Tässä myös hesarin juttu:


"Psykiatrinen avohoito keksittiin potilaan parhaaksi - sitten siitä tuli keino säästää." Häiriö Teatteri Jurkassa.

Tässä alkusanat näytelmään Häririö. Tai loppusanat. Teatteri Jurkassa: Twiitit ja ja kuvat. Itse tekstin lykkään tuonnemaksi. Tämä Häiriö-näytelmä näytti mitä kapitalismi ja Sipilän hallitus on tehnyt & tekee mielenterveydelle. Toki muutkin hallitukset ovat olleet pikkuhiljaa alas ajamassa ihmisen, kansalaisen mielenterveyttä järjettömillä leikkauksilla. Kikyllä ja sotella.






Älä pukeudu päivälliselle farssi piristi päivää kuohuvan kuplajuoman tavoin

Ihana farssi piristi päivää kuohuvan kuplajuoman tavoin eilen 08.02. Arena-näyttämöllä. Kyseessä oli Helsingin kaupunginteatterin tuoreesta näytelmästä. Olin päivän ollut punaisten vankileirillä dokumenttien ja dokudraaman avulla digiboksista Yle Areenalta. Sitten pyrähdin Akateemiseen kirjakauppaan jossa Pekka Strang haastatteli Donnereita, isää ja poikaa. Mänin paikalle koska Strang! Haastattelussa ei käsitelty #metoo -teemaa, seksuaalista häirintää elokuvien tekemisessä vaan Rafael ja Jörn kertoivat kirjoistaan.

Sitten olikin jo aika männä Hakaniemen torilla. Ja siellä seisoin ja näin Pertti Sveholmin. Aivan kuin Dingon piisissä. Sinä ja minä liikennevaloissa. Siis. ( Eikä esim Apinatarhaan tai Perheeni Japanin matkalla... )

Kävin aiemmin 1.2.2018 tuona lumi-infernon päivänä Helsingissä Arena-näyttämön kahvilassa kuuntelemassa tämän näytelmän tekijäkaartia jossa Pekan ja Svenkan lisäksi oli Jonna Järnefelt. Otin tapauksesta kuvia. Ovathan he hätkähdyttävän hyviä ja muuntuvaisia näyttelijöitä. En ole aiemmin tätä farssia nähnyt vaikka on tänä pyörinyt maassamme kummallakin kielellämme. Mutta onneksi nyt näin ja oikeasti nauroin. Ja paljon. Ja oikeissa kohdin! Ja useasti! Pikkujoulukausi jatkuu. Olemmehan tipattomalla. Nimittäin silmätipattomalla!

Ensemble on mainio poppoo. Jokainen saa briljeerata oman jutskansa kanssa. Pekalla se on käsien koreografia, varsinainen käsityönä tehty käsityötä, he hee, jollaista olen viimeksi nähnyt Crispin Gloverin live showssa ja tietysti elokuvissaan.

Haluan nähdä kyllä tämän uudelleenkin! Näin tämän vapaalipulla, kiitän teatterin syvästi siitä ;) Ja hyvästi myös ;) Toveri sanoi, ettei ole nauranut näin paljo ku viimeks KOM-teatterissa...

Hienoja koomisia hetkiä, taidokkaasti rytmitettynä, onhan kielemme vaikeaa ja pitkiä sanoja! Myös släpstick ja suffleet rinnuksille toimii. Varsinaiset vispilänkaupat ja sekametelisopat. Seksapiilia löytyy - vaikkei sitä Siiri Angerkoski ääneen tässä sanokaan... Svenkan paidanvaihtoa olisi katsonut pitempäänkin.

Pertti Sveholm on tv:ssä törkeissä rooleissa: hän on esittänyt useampaakin niljakasta rietastelijaa, nuorempaan naiseen vaihtavaa, mutta näköjään hänelle antaa mitä tahansa anteeksi viehätysvoimansa takia. Varsinainen typecasting! Viimeksi Svenkan näin uskomattoman tärkeässä roolissa eli Hjalmar Linderin roolissa tuossa suurtuotannossa Mannerheim ja saksalainen suudelma. Linder oli upea historiallinen tyyppi, biseksuaali, suvereenisti piireissä liikkuva maailmanmies - rikas kuin ruhtinas mutta kuoli rääsyissä. Sitä ennen hän oli ainoa joka julkisesti lehdessä vastusti punavankien julmaa kohtelua, kidutusta ja murhia. Jota Mannerheimin johdolla valkoiset, rikkaat, eliitti, porvaristo ja suojeluskunnat tekivät.

Jonna Järnefelt oli varsinainen veistoksellinen ilmestys hopeisessa lameepuvussaan joka muistutti 1930-luvun elokuvatähtien glamouria. Hän itse tekijähaastattelussa mietti omaa tapaansa tehdä farssia, komediaa. Että oliko hän oikea koomikko, komedienne. Jonnan komedia oli kivikasvomaista. Onko hän vain trofeevaimo matkalla äitinsä luokse beigessä eliitissään? Onko nainen joka petetään, ja jota petetään nuoremman kanssa, tylsä marttyyri? Mutta mites käykään kun paikalle astelee kärvistelemään Pekka Strangin esittämä salarakas, joka on myös Pertti Sveholmin vanha tuttu. Hauska tappa vanha tuttu.

Katja Küttner on ilmiömäinen. Niin tuttu hahmo lakkalikööreineen. Taas on joku käsikirjoittaja ollut korvat jöröllä... Tämän Pyjama pour six farssin on kirjoittanut Marc Camoletti, mutta suomennoksen tehnyt Pentti Kotkaniemi. Luultavasti myös drinksut on tehty Suomeen sopiviksi. Katja on tässäkin kuin Prinsessa - tiara uupuu, mutta sen sijaan on ponnarin päällä drinkkien sateenvarjo...

Hienoa on tämä kritiikki jossa rikkaat ihmiset muuttavat esim Helsingin ulkopuolelle ja remontoivat entisistä kanaloista ja sikaloista ihmisten lukaaleja. Vaikka sama touhu jatkuu, sikailu ja kanojen kotkotus. Vaikka oikeasti sika on siisti ja älykäs eläin - ainakin ihmiseen verrattuna. Samoin kana on älykäs - oppiikin nopeammin kuin koira!

Farssissa kuin muissakin oopperoissa, ja saippuoissa, sählätään ja tehdään ja touhutaan ja erehdytään. Kohokas pysyi pystyssä - jos sillä mitataan annoksen / näytelmän onnistumista... Sivujuonteena, sivuhenkilöiden parissa, liipattiin ja viitattiin parisuhdenväkivaltaan, stalkkaamiseen ( no itse olin tuolloin ihan vahingossa stalkkaaja ), ja kuinka suhteessa voi muuttua, kun mies vahtii naisen koko elämää, vie töihin, hakee töistä, on järjettömän mustasukkainen ja näköjään perinyt Arena-näyttämöllä kaapin ja Jussi Lammen kokoisen paikan. Mustasukkaista aviomiestä Mickeä näytteli Joachim Wigelius, jonka viimeksi näin Vinterkriget igen näytelmässä Lillanissa, saapastelevan saappaissan, joita Sanna Majuri nuoli... Tämä on oma fetissinsä, tämäkin ;)

Kultaisessa vasikassa tutuksi tullut Sanna-June Hyde on tässä Janita kakkonen joka on nuori ja nätti rakastajatar ja onnenonkija. Apropoo, jossain tuli ilmi ja raja, ettei 35-vuotias nainen voi näytellä 500-vuotiaan miehen rakastajatarta. Tai siis 50-vuotiaan... Mutta se oli Amerikassa. Salarakas. Kun  haluaa säästää kakun ja syödä sen. Nuolla vielä lautasenkin.

En katso tosi tv:tä, inhoan sellaista tuhoa ja rappiota - joka ei ole kiinnostavaa. Sietämättömät ihmiset tekevät käsittämättömiä asioita kameran edessä. Ja sitten pettävät partnereitaan ns paratiisisaarilla. Ja sitten itkevät kameroille kun partnerinsa ovat tehneet samoin. Näitä pätkiä näkee, VALITETTAVASTI, kun kelaa digiboksista kunnon elokuvaa alkavaksi.


Mutta. Ah. Teatteri on upea muoto.

Katson kyllä tv:stä valikoiden Yle Teema, Netflix ja HBO Nordic -ohjelmia. Teatterista on tullut nykyään kiinnostavampaa. Kuin keikat. Keikoilla olen käynyt nyt 1979 vuodesta lähtien. Viimeksi on sykähdyttänyt Laibach jossa Milan Fras oli liiankin lähellä että jokaisen rintakarvan joutui laskemaan. He, laulajat siis katsoivat eturivin yleisöä tiukasti silmiin. Ja oikein läheltä. Tuolta keikalta oli kielletty kaikenlainen valokuvaus ja filmaus seis... Koskaan ei ole Laibach -konseptin kanssa varma, miksi. Warumm? Että yleisö eläytyy Pohjois-Korean diktatuuriin ja taiteen rajoituksiin?

Kate Bush kielsi myös viime, vai oliko toissa vuonna, konsertissaan kaikenlaisen kuvaamisen. Että olisi kontaktissa vain yleisön kanssa.

On hienoa, että tekijäesittelyitä järjestetään, joissa voi kuvata ja kuunnella. Teattereissa on hienoa kun saa vain istua ja antaa taiteen tapahtua. Farsseja tarvitaan. Näin hyvännäköisiä varsinkin ;) Ja seksikkäitä, maukkaita. On kuin kakeja puristelisi ;)



Juutuupissa:


 


Tekijät:

Marc Camoletti
ÄLÄ PUKEUDU PÄIVÄLLISELLE
Kevään herkullisin komediakattaus

ARENA-NÄYTTÄMÖ – Hämeentie 2
 Ensi-ilta 2.2.2018
 Noin 2 t 15 min

Hktfi sivulta:

"Matti valmistautuu kesäasunnollaan Fiskarsissa juhlimaan romanttisesti kahden kesken tyttöystävänsä Janitan syntymäpäiviä.
Valitettavasti vaimo Linda peruukin viime hetkellä lähtönsä äidin luo.

Ei tule romanttista illanviettoa, mutta juhlimaan kyllä päästään. Mukaan liittyy Matin helpotukseksi hänen hyvä ystävänsä Harri, jolla on tosin suhde Matin vaimon kanssa. Pitopalvelun kokki tulee sovitusti paikalle, mutta pääseekin kauhan pyörittelyn sijaan osalliseksi vispilänkauppoihin. Kokin rooliin joutuu yhtäkkiä täysin keittotaidoton syntymäpäiväsankari itse.

Monen kokin keittämä soppa on valmis ja suuta polttaa varmasti. Kuka esittää ketäkin ja miten keitos pysyy kasassa?

Teoksen alkuperäinen nimi on Pyjama pour six.

Näytelmän esitysoikeuksia valvoo Suomen Teatteritoimisto Teateragenturen i Finland Ab www.teatteritoimisto.fi."

Näyttelijät: Good cast is worth repeating ;)


Jonna Järnefelt LINDA
Pertti Sveholm MATTI
Pekka Strang HARRI
Katja Küttner JANITA I
Sanna-June Hyde JANITA II
Joachim Wigelius MICKE

Muu kööri:


Pentti Kotkaniemi
SUOMENNOS

Jaakko Saariluoma
OHJAUS JA SUOMENNOKSEN SOVITUS

Sanna Niemeläinen
SUOMENNOKSEN SOVITUS

Alisha Davidow
LAVASTUS JA PUVUT

Kari Leppälä
VALOSUUNNITTELU

Lauri Koivisto
ÄÄNISUUNNITTELU

Maija Sillanpää
NAAMIOINTI JA KAMPAUKSET




Älä pukeudu päivälliselle! Lumi-infernon keskellä makoisa tekijätapaaminen: kuvat

Tekijätapaaminen: Älä pukeudu päivälliselle 1.2.2018 sattui juts lumi-infernon kouriin, mutta Hakikseen, arena-näyttämölle nyt aina pääsee - kontaten tai suksilla... Tässä tapaamisen valokuvat, joissa näyttelijät Jonna Järnefelt, Pekka Strang ja Pertti Sveholm olivat paikalla juttelemassa näytelmästä yhdessä haastattelija Kati Mykkäsen kanssa.Tuon tekstin translitteroin joskus. Helsingin Kaupunginteatteri tarjosi tämän tillaisuuden - vaikka minua odotti Teatteri Jurkan Häiriö. Mutta - vuoroin vieraissa, eri teattereissa ;) Käytiin tsekkaamassa tää farssi 8.2. jonka tekstin oikoluettuna varmaankin tännekin pläjäytän. Olen nyt ollut dokumenteissa, kirjoissa, lehdissä, näytelmissä ja häppeningeissä Suomen sisällissodan merkeissä, että kaipaa farssia. Vähintään kerran viikossa ;) Tilasin Suomen Kuvalehden diginä joten arkiston PDF:fien selailu, lukeminen ja tallentaminen vie aikaa... Kamerana Lumix DC-GX800, Satu Ylavaara Photography 2018:


näyttelijät Pekka Strang, Jonna Järnefelt, ja Pertti Sveholm 











© Satu Ylavaara Photography 2018

perjantai 9. helmikuuta 2018

" Roikut jo ristillä, Mukka " oli kammottava otsikko - roskalehdessä.


Nuori ja lahjakas kirjailija, taiteilija, suurten paineiden alla, voin hyvin ymmärtää, onko työrauhaa, pienet, kitisevät nuoret lapset, köyhyys, laskujen tuleminen, tuvan kylmyys. Pellon kylmyys, ihmisten, kunnan kylmyys. Tyhmyys ja lyhytnäköisyys. Timon kuoleman jälkeen saapui Pellon kunnan karhukirje. Otsikon viittaus Hymy-"lehden"  "kirjoitus" Riiput jo ristillä Timo K. Mukka ( vuodenvaihde 1972–1973).

Minä en itse koskaan tavannut Timo K. Mukkaa, lapsia kylläkin oli samassa huoneessa, Annikki Kariniemen kotona. Pohjoisessa on helppo olla renessanssi -ihminen ja pätkätyöläinen. On otettava sieltä mistä saa. Eristyneisyys, kaamos ja koittava kevät jolloin todetaan, että emmä ole tulheet pörröiksi. Että emme ole tulleet hulluiksi.

Mukalla oli erityinen herkkyys kirjoituksissaan, empatia, kirjoittaa myös nuoren tytön näkökulmasta. Kun taas elokuva Milka oli ikävää tirkistelyä, äijän näkökulmasta nuorta alastonta naista. Ikävää. Arkipäivän seksismiä. Seksismi elokuvissa. YouTuben videopätkissä. Hyväksikäytettynä. Levitettynä. Rumana. Kirjat on siinäkin mielessä parempia... Toki Milka-elokuvan olen useasti nähnyt. Se löytyy myös Elisa Viihteen kuukausimaksullisesta Autiosta, jossa on paljon kotimaisia elokuvia ja sarjoja. Miten sitten kuvata seksuaalisuutta elävässä kuvassa, taiteessa. Taiteen keinoin.

Mutta oliko Kansallisteatterin TABU Mukkaa ollenkaan? Pidinkö siitä? Hieno se oli, kylmä. Etäännytetty. Toimisi myös Oopperatalossa ja Kiasmassa. Seela Sella on vain niin upea. Pimeydestä tulevat naisen kädet, punaiset kynnet. Nainen joka ottaa. Nainen joka nauttii. Sellan valkoinen skifiasu.

Tero Jartti oli kuten Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulu -näyttelyn Lenin-patsas jolle maalattu Rönäld Mäkdönäldin pellen kasvot. Leinosen mukana tuota Rönald puujumalaa varastamassa  niin ikään Kansallisteatterissa Macbethiä näytellyt Antti Luusuaniemi... Minä itse en koskaan mäkkäriä käytä sen vastenmielisen politiikan vuoksi joka ennen tuhosi vain sademetsiä jonne lehmiä vain tapettavaksi. Nyt tuhoaa koko maailmaa. Ei se yhden vegaanin burgerin myyminen pese synneistä eikä tyhmyydestä.

Pyörivässä näyttämässä on jotain kiehtovaa. Hypnotisoivaa. Kolme sirkkeliä. Vai olivatko ne tasohiomakoneita? Eniweis, kipinät sinkoilivat kuten musiikkijutussa Fame, jota Housut pois -komedian miehet kritisoivat hitsausta että liikaa ainetta x.

Kipinät on pelottava elementti, samoin kynttilät. Vaikka näyttelijä käyttääkin suojakypärää ja kangasta. 

Aina ei tienyt, oliko kyse taiteesta vai tekotaiteesta. Tekotaiteesta kuitenkin puuttuu nauru, joka tässä löytyi - viimeistään Pellen kanuunasta. Twitterissä pyöri hauska tviitti että tiu tiu. Heti se uudelleen lähetin.

Mutta mikä ero on taiteella ja ns. tekotaiteella? Ironia? Merkitykset? Tulkinta? Minusta on upeaa että orgaaninen ihminen, taiteilija on rajapinnalla. Äärirajoilla. Katsojan / lukijan / kokijan pitääkin olla tunteva. Tai ainakin etsivä, kyseenalaistava. Mutta kyllä teoksen pitää aueta, herättää oivalluksia, mielleyhtymiä, sovelluksia, sivellyksiä. Mitä sen jälkeen?

Näytelmässä oli hyvin vähän puheteatteria. Osa katsojista ei ollutkaan suomenkielisiä. Alussa ohjaaja Smeds kertoi että sulkekaa puhelimet myös näytöt. Että valo loistaisi. Ja pilaisi esityksen. Että katsoja valaisisi itsensä.

Olimme pitkään pimeydessä. Kuten esim technicolour elokuvassa Kleopatra on ensin pimeys ja alkusoitto. Nykyajan blu ray -katsoja kenties kelaa kohdan yli. Tai käy kuiva-ainekaapilla. Kohentaa asentoa. Virittää kaiuttimia.

Mutta teatterissa ei voi kelata yli. Eikä pitäisikään. Joitakin bimboja poistui kesken Kokki varas vaimo ja rakastaja -näytelmästä. En ymmärrä miksi. Kävin katsomassa kolmasti. Ainakin. Tätä en halua nähdä kolmesti. Esityksiäkin on niin harvoin. Vapaailtoja on harvoin. Lompakossa on harvoin muuta kuin nälkäisiä koiperhosia...

Musiikin esittäjät nousivat sopivassa kohtaa maan alta. Hieno kokoelma tyttöjä viuluviikareita, ja hullu hatuntekijä uruissa. Alun urut tuntuivat negatiivisilta, vain hihhulilta. Ikävää että hihhulit ovat omineet urut. Siis kirkkomusiikki. Mikä on musiikin väärinkäyttöä. Ja sikamaista propagandaa.

Kesti hetken ennen kuin pääsin urkumusiikkiin sisään. Pidän kunnon uruista, Bachista, vaikka joku sanoikin, että Bachin sävellykset olivat, ei nyt kokeiluja eikä kujeiluja, vaan harjoitelmia.

Sitten pääsin esim. Oopperan kummituksen  painostavaan tunnelmaan. Olin tosiaankin säkki päässä. Istuin parhaimmilla paikalla. Joitakin äänellisiä viittauksia oli Eyes wide shut -elokuvaan, epämiellyttävään tilaan jättäminen. Taiteen kerroksia ja valintoja.

Lavastemiehet olivat gorillanaamioissaan kuin synkkiä Guerilla Girls - anarkistisen akateemisen feministityhmän jäseniä jotka 1990-luvulla kysyivät, miksi naisen pitää olla alaston päästäkseen museoon. Tätä voi kysyä vieläkin: seksismi, naisviha, naisen esineellistäminen taiteessa, ja kuinka naisilta on kielletty tai tehty mahdottomaksi toimia taiteilijana, opiskella taidetta tai pitää näyttely. Klassisella ajalla. Istua alaikäisenä alastomana nurmikolla vanhojen äijien seurassa jotka kurkkuun asti napitettuna. Viimeksi on ollut ilmoilla #metoo -keskustelu. Minustakin Ateneumin Aino-maalaus on ällöttävä. Samoin myös jokainen naista esittävä alastonpatsas Helsingin puistoissa.

Mutta oliko gorillapäät vain penkkarihuumoria? Ihmisen kehitystä.

Sellalla oli myös Pussy Riot -viittaus, yönmusta hiihtomaski. Se on harmi, että värikkäät hiihtomaskit ovat aina loppuunmyyty urheiluliikkeistä.

Vai oliko naamio burkina vai tšadori. Viittaus älyttömän kauniiseen vampyyrielokuvaan A Girl Walks Home Alone at Night... Vaiko vain ninja?


Mikä on sirkus jota katsomme. Mitä vaaditaan ohjelmanumeroksi? Ketkä ovat yleisöä, ketkä esiintyjiä? Mieleen tuli Uusi Sherlock sarjan jakso, jossa oli kiinalainen sirkus...

Onko elämä yhtä sirkusta, mediasirkusta, tivolia, friikkishowta. Kuka esiintyy, kuka ottaa pääsymaksun.

Minun Kristus-Perkeleeni oli ehkä Rasputin. Tai Corto Maltese. Oliko se / hän myös Shemeikka?

Mitä vähemmän sanoja käytetään, sitä arvaamattomammassa tilassa katsoja on. Vaihtoehtoja on paljon. Rakentaako katsoja esityksen oman arvomaailmansa mukaan, rakkaudesta Mukkaan, naapurin poikaan.

Näytelmässä / performanssissa käännetään roolit ylösalaisin ja toisin päin. Ehkä. Tehokeinoja käytetään sekä hillitysti että hillittömästi. Niukasti mutta barokkisesti. Hillitysti siksi ettei koko alaa täytetä suurella näyttelijäjoukolla täi vuorosanoilla kun esimerkiksi valotaide on keskiössä.

Ehkä koko näytelmä avautuu kuin saniaisen fraktaalit. Olen kuitenkin koko ajan epämiellyttävän ja miellyttävän välillä. Kun pimeys on hurjaa ja ihminen, minä, keskittyy kuuloaistiin.

Näin tämän. Ei - koin tämän Kansallisteatterin vapaalipulla. Kiitos. Suuri.



Jani Leinosen Tottelemattomuus-näyttelystä Lenin lähikuvassa...

Kansallisteatterin sivulta faktalootaa:

Tabun käsiohjelma PDF:

Kuvagalleriaa Flickristä:
Tabu_01 Tabu_05

Tabu
- ihmisen ääni -

Huippuarviot saanut esitys palaa Suurelle näyttämölle! Näyttelijät Seela Sella ja Tero Jartti sekä muusikko Pekka Kuusisto kohtaavat helmikuussa kolmen näytännön verran.

TIMO K. MUKKA – KRISTIAN SMEDS

Näyttämö
Suuri näyttämö

Kesto noin 100 min ei väliaikaa

Tekijät:


NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ
Esiintyjät
Tero Jartti ja Seela Sella
Musiikki
Pekka Kuusisto
Mukana myös Aino, Ida, Inari, Karina, Lilla, Maia, Saiga, Stella ja Viola Itä-Helsingin musiikkiopistosta.

Teksti
Timo K. Mukka

Ohjaus ja dramaturgia
Kristian Smeds

Neuvonantaja
Kimmo Modig

Valosuunnittelu
Teemu Nurmelin

Äänisuunnittelu
Tuuli Kyttälä

Videosuunnittelu
Pietu Pietiäinen

Pukusuunnittelu
Auli Turtiainen

KUVAGALLERIA Flickristä:


" Pyhäpäivä. Matinea. Suuri näyttämö.

Minä otin sydämeni omaan käteeni
Omilla silmilläni tutkin teitäni
omilla huulillani suutelin haavani
lääkitsin kipuni
Sinua jumala
en tahdo tuntea
en tavata
en rakastaa "



Mukkaa sieltä täältä
Elävässä arkistossa:
" Lappilaista Timo K. Mukkaa väitettiin kahden ensimmäisen kirjansa perusteella ”Suomen rivoimmaksi kirjailijaksi”. Hän itse arveli jäävänsä kakkoseksi Hannu Salaman rinnalla. Mukan esikoisteosta Maa on syntinen laulu (1964) kutsuttiin etelän valtalehdissä brutaaliksi ja banaaliksi. Novellikokoelma Tabu vahvisti hänen mainettaan seksuaalisuuden kuvaajana. Rivous oli Mukasta kuitenkin epäselvä käsite - joillekin pelkkä takapuolikin oli rivo. Hänen mielestään kuvalliset tai kirjalliset ilmaisut eivät olleet rivoja, ellei niihin kätkeytynyt "pahaa ajatusta". " Tämä teksti YLEn Elävän arkiston vintiltä, lue lisää
Timo K. Mukka kasvoi ja kirjoitti Pellon Orajärvellä. Häntä inspiroivat niin ympäröivä maisema, kuin Lapin ahdinko ja työttömyyskin. Vuonna 1968 Lappia vaivasivat samanlaiset ongelmat kuin nykyään: työttömyys, nuorison poismuutto ja syntyvyyden laskeminen. 23-vuotias Timo K. Mukka oli nostanut näitä aiheita esille jo seitsemässä ilmestyneessä kirjassaan. Timo Hämäläisen toimittama dokumentti Maa on työtön laulu alkaa Mukan pohdinnalla siitä, miten kirjailijaksi tullaan. Vastaus on helppo: Kirjailijaksi tullaan kirjoittamalla. Mukka oli aloittanut kirjoittamisen jo 12-vuotiaana ja ensimmäisen romaaninsa Maa on syntinen laulu hän julkaisi jo 19-vuotiaana. Mukkaa ja Pelloa pohtivat niin kyläläiset kuin kunnanisät ja -äiditkin sekä tietysti kirjailija itse. Mukka oli kiistelty hahmo. Rivoiksi ja rienaaviksikin kutsutut kirjat sekä inhottivat, että kiehtoivat. Maa on syntinen laulu, Sipirajan lapset, Tabu ja Koiran kuolema loivat legendan Mukasta rajoja rikkovana ”seksimystikkona”. 01.01.2013 Pekka Raudaskoski muistelee ystäväänsä Timo K. Mukkaa OHJELMASTA: Dokumenttiryhmä esittää: Muonamiehen poika ESIINTYJÄT: Pekka Raudaskoski OHJELMAN TEKIJÄT: Tuottaja: Karisto Hannu, Toimittaja: Niemi Tapani, Äänisuunnittelija: Rantala Kai Vuonna 2013 julkaistun radiodokumentin pätkässä lappilainen ylilääkäri Pekka Raudaskoski muistelee hyvää ystäväänsä Timo K. Mukkaa.



Ja Twitterissä: