Teksti ja ohjaus: Saara Turunen
Rooleissa: Elina Knihtilä, Anna-Sofia Tuominen, Ylermi Rajamaa, Pyry Nikkilä ja Antti Heikkinen
Heti esityksen jälkeen aattelin:
"Sopii myös oikein jäykkäniskaiseen tahi perverssiin pikkujoulunviettoon, takuuvarma, outo ja kuin peiliin katsoisi. Puvustuksen värimaailman mitättömyys peessistä kalpeaan kittiin ansio sinänsä..."
Q-teatterin Tavallisuuden aave on mitä parhainta ja irvokkainta perjantai-viihdettä ja peiliin katsomista!
Ensimmäisenä huomiona: kuinka karmivan mitätön on masentavien, tavallisten ihmisten vaatteiden värimaailma. Värikirjosta ei voida todellakaan puhua. Kirjopesulla näistä asuista on kaikki väri mennyt. Ties onko koskaan ollutkaan. Vai onko valkopesu ollut liian kova. Mauttomat puvustukset, siis tapaan, tyyliin olemus, joka ei häiritse ketään, ei pistä silmään, ei tee numeroa itsestään. Mitättömän väriskaalan ääripäät, jos näin voi edes sanoa, ovat lokin pruikun valkoisesta nuuskanruskeaan. On kittiä kanssa, nudea joka ei ollut ennen nude vaan peige, on hirveitä, kalpean vaalean sinisiä terveys- tai kävelykenkiä. Ikuinen peessi ja harmaus. Nyt on todellakin 50 shades of gray - höyhen-kohtaus naurattaisi John Watersia muttei vegaania. Eikä feministiä.
Seuraava huomio. Elina Knihtilä purjehtii huoneen lävitse laulun rytmissä mopaten, myöhemmin kahvitarjoilu-kärryä työntäen, milteipä kuin hitusen ilahtunutta musiikkikappaletta ajatellen. Lisään tähän loppuun ehkä hänen tärkeän uuden haastattelun. Kuvasin Elinaa myös tiedepäivillä olikohan huhtikuussa 2017. Lisään nekin. Ehkä. Aiheena seksismi suomalaisessa teatterissa.
Seuraava huomio. Kuinka perheenjäsen muuttuu Jimi Pääkallosta Baddingiksi. Mainio metamorfoosi, ehkä siinä oli myös Smackin Claudeakin. Hieno takkutukkainen presenssi sukkahousuissa ja siveässä mekossa, joka on myös naiivin persikan värinen. Saman tyyppinen 1970-luvun minimekko oli Catherine Deneuvella niin ikkään Luis Buñuelin teoksessa Päiväperho. Mutta Deneuven mekko oli musta jossa pitsikaulus. Täsmälleen samanlainen siveä pitsikaulusmekko oli myynnissä Kurvin Fidassa. Sitä en ostanut kun hei minulla on nämä olkapäät. Sen sijaan ostin Edward Griegin Peer Gynt -levyn ja Atomic Blonde -tyyppiset aurinkolasit ja Pahatar-figuurin.
Ylermi Rajamaa on näytellyt myös Love Records – Anna mulle Love leffassa yllätys yllätys Rauli Badding Somerjoki -nimistä romanttisen ja traagisen suomirockin ja -iskelmän tärkeätä tyyppiä.
Anna-Sofia Tuominen vetää sellaisen huilusoolon, että sillä pääsisi oitis euroviisuihin. Nykyään. Euroviisuistakin on tullut pornoteollisuutta, niin sitähän on niin mainiota parodioida, kritisoida. Tsekkaa myös Tilhet, pajut ja muut -bändi. Hm, taas lintuviittaus.
Lintuja pidetään passiivisina, helppoina kohteina, kädettöminä, liian herkkinä.
Seuraava huomio. Shostakovitsin se parempi valssi on soinut kaiuttimissa Mestari ja Margarita -versioiden jälkeenkin, se soi Anna Kareninan tanssiaisissa, jostain syystä. Näytelmän musiikkivalinnat ovat oman elämän aikajanalta, haikeita mielleyhtymiä siihen leffaan, siihen sateen jälkeiseen hetkeen, joka toivottavasti ei ollut mitenkään tavallinen... Kuinka vihaankaan sanontaa kultainen keskitie...
Espanjalaiset tuliset flamenco-tanssijat pyrähtävät esille yllättäen - nobody expects the spanish inquisition! Eilen uutisissa mainittiin kuinka Espanja ei aio hyväksyä Katalonian kansanäänestystä.
Epsanja. Olemme näköjään uudessa Francon ajassa. Perhe tekee natsitervehdyksiä. Joulun ajan tiirataan tiiviisti telkkarii. Kun nainen yllättää miehensä pelehtimästä xx kanssa niin varsinainen mansplaining alkaa. Luis Buñuelin leffaan Vapauden aave (Le fantôme de la liberté, 1974) perustuen, tai siitä inspiratsioonia saaneena tänä näytelmä on ajankohtaisempi kuin koskaan.
Almodovarin elokuvassa esitetään kiihkeinä flamencotanssijoina, jotka tanssivat, ja vain tanssivat, liitelevät, läpi elämän ja intohimon. Kun taas natsit saksalaiset aloittavat säästämisen jo nuorena. Joten heillä on vanhemmiten hyvät säästöt tai mahdollisuus elää mukavasti eläkkeillä tai eläkeläisillä.
Kun taas espanjalaiset eläkeläiset kerjäävät kaduilla...Näin tämän vapaalipulla, josta kiitän ja kumarran. Katson tämän ehkä toistekkin.
Teksti ja ohjaus: Saara Turunen
Rooleissa: Elina Knihtilä, Anna-Sofia Tuominen, Ylermi Rajamaa, Pyry Nikkilä ja Antti Heikkinen
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä | Lavastus: Milja Aho
Valosuunnittelu: Erno Aaltonen | Pukusuunnittelu: Laura Haapakangas
Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen | Koreografia: Janina Rajakangas
Q-teatterin sivulta:
Tavallisuuden aave – kuvia kotimaasta
" Tavallisuuden aave on absurdi, melankolinen ja hauska matka kotimaamme mykkiin syövereihin.
Tavallisuuden aave – esitys on saanut innoituksensa Luis Buñuelin elokuvasta Vapauden aave. Siinä missä Buñuelin elokuva tarkastelee vapautta, pureutuu Tavallisuuden aave nimensä mukaisesti tavallisuuteen. Hauskojen ja murheellisten kohtaustensa avulla esitys johdattaa katsojan pohtimaan normeja ja erilaisuutta
vaivihkaisesti ja osoittelematta, kuvia ja musiikkia apunaan käyttäen.
Tavallisuuden aave on kollaasinomainen kokonaisuus ja soiva kuvasarja.
Se on tarkkanäköinen kuvaus totuttujen tapojen ja perinteiden merkillisyydestä, mutta myös ylistys elämän kauneudelle ja katoavaisuudelle. "
Tässä virallinen traileri:
Tässä aiheeseen liittyvät tai liittymättömät twiitit:
tieteiden päivilläm ietittiin taiteen rajoja. Ellu Knihtilä sanoi ettei ole enää muita tabuja kuin #kannibalismi suomalaisessa taiteessa.— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 22. helmikuuta 2017
Espanjalainen tuomioistuin on määrännyt Katalonian parlamentin peruuttamaan istunnon, jossa oli määrä käsitellä Katalonian itsenäistymistä.— STT uutiset (@STTuutiset) 5. lokakuuta 2017
Elina, 45, Helsinki https://t.co/mSJPThfPpu— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 8. lokakuuta 2017
— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 6. lokakuuta 2017
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.