maanantai 12. helmikuuta 2018

Putoamisen taito Jurkassa. Nyt on rappioromantiikkaa ja vintagea! Uskomattomia väri- ja vaateyhdistelmiä!

Ens alkuun pohdin, miten tämän teoksen tavarat mahtuvat Teatteri Jurkan tiloihin! Toista pääosaa nuorempaa Edie Bealea näytteli Emmi Pesonen joka oli Martta Koskinen tuossa minisarjassa Punainen kolmio. Ironista kyllä, ohitin Martta Koskisen Helsingin kodin, yhden niistä, Sallinkadulla.

Olen nähnyt tämän dokumentin Grey Gardens ( 1975, tekijöinä Albert ja David Maysles ) ja elokuvankin Grey Gardens ( 2009, HBO elokuva ) jotka ovat Yleltä tainneet aikoinaan tulla.

Nyt on rappioromantiikkaa ja vintagea! Uskomattomia väri- ja vaateyhdistelmiä! Näytelmä, ja tunnelma oli kotoista, haikeaa rappiota ja romantiikkaa, muistelua. Elämistä menneessä...

Mikä on ihmisen, vanhuksen itsemääräämisoikeus? Kumpi on tässä toisensa omaishoitaja?

Kuinkas pitkään eläkeläinen voi asua kotonaan? Millä mittareilla lasketaan, kuka on mielisairas, sosiaalitapaus tai hullu kissanainen? Tai hullu pesukarhunainen - kuten tässä tapauksessa.

Sara Stridsbergin näytelmän Putoamisen taito olisin halunnut nähdä useamminkin, nyt näin vain viimeistä edellisen. Ihmiset ihmettelevät, miksi nähdä sama näytelmä useamman kerran. He eivät varmaankaan ota patsaasta useampaa kuvaa, eri kuvakulmia, muudeja.

Kun astun Jurkan teatterisaliin, niin näytelmä on jo menossa. Deja vu hetki koittaa, muistan astumiseni Annikki Kariniemen siniseen huvilaan, jossa oli kaikenlaista ihanaa tavaraa ja tekstiiliä - sopimattomissakin paikoissa. Ja kissankusen lemu! Kaikki on ihanasti rempallaan...

Jokin näitä eksentrisiä leidejä yhdistää, eläinrakkaus, oma tupa ja oma lupa. Välittämättä poroporvareista. Tai poroisännistä, kuten Annikin tapauksessa. Annikki kolusi vinttejä ja etsi kalua ja kolpaa. Ahdasmielisessä 1970-luvun Pohjolassa niin ei saanut tehdä. Ei saanut tehdä kirppislöytöjä, vaan tavara piti hävittää ja antaa lahoa kellareihin. Hääriitteihin kuului kaikkien popmusiikkia sisältävien vinyylilevyjen järjetön rikkominen.

Meänkielessä ei ole edes sanaa nainen vaan pelkästään sana vaimo. Jonka elämä on hirveän rajattua ja niin ikään ahdasmielistä. Kodin oltava siisti ja hirveä litania kaikkea. Annikki oli kirjailija ja monessa suhteessa klasikaton rikkoja. Kulki paisteklaseissa ja kumppareissa. Piti nuoria rakastajia. Tai ainakin nuorempaa puolisoa. Talossaan oli huikeita silkkisiä eksoottisia kankaita tuoleilla joilla ei voinut istua. Ihania esineitä, separaattoreita, sifoneita, sifonkeja, ja samovaareja. Löytöjä.

Minäkin syön marraskuussa vanhaksi mennyttä karpalokeksiä turbaani päässä vintage-vaatteiden vyöryn keskellä. Naisen eurolla ei nyt kummoista työhuonetta saa. Saati oikeaa, ehjää asuntoa...

Takaisin Bealen äidin ja tyttären symbioosiin, linnaan. Tai rappeutuneeseen kartanoon, jonka yhdessä huoneessa he asuivat. Loput 26 huonetta oli tyhjiä. Tai - tyhjiä ja tyhjiä - asuihan niissä pesukarhuja ja 16 kissaa ja tietysti merilintuja. Ollaanhan meren rannalla.

Edith "Little Edie" Bouvier Beale eli pikku-Edie, tytär. Ja Edith Ewing Bouvier Beale, äiti. Karaktäärejä, tanssijoita, revyytyttöjä, juhlijoita, nauttijoita. Äiti ja tytär ja napanuora, tiukilla. Kumpi on kumman omaishoitaja? Kumpikin kaipaa rakkautta, myös fyysistä rakkautta, miestä. Ystävyys, kilpailu, hauskanpito. Oli varmaan huisin jännää että äiti otta tyttären pois skolesta, että saavat tanssia ja tanssia vaan kotona! Mitä sen sen jälkeen tapahtuu? Auringonlaskun katu, jossa pääosassa on kaksi miltei unohdettua, hylättyä, määriteltyä ja dokumentoitua naista.

Miksi naiset pysyvät rappiossaan?

Äitiä näyttelee Ella Pyhältö, mainio mainio näyttelijä. Välillä äidin dementia tai mahdollinen Parkinsonin tauti muistuttaa Ozzy Osbournea. Kesällä 2016 kuulin sekä käen että Ozzyn kukkuvan. Ihmettelin elokuvaa ja dokua katsoessa miksei Jacqueline Bouvier tehnyt mitään auttaakseen. Rahaahan oli kuin roskaa. En ole mikään Jackie O fani, todellakaan! Koska jumaloin Maria Callasia.

Teatteri Jurkka on hieno pieni teatteri, joka on varsinkin tänä vuonna ollut ja myös tulevassa on keskittynyt naisten tarinoihin. Naiset ovat pääosassa laaja-alaisesti. Ja myös tekijöinä.

Toinen piirre tai teema on mielenterveys - kuten näytelmässä Häiriö. Josta kirjoitan myöhemmin lisää. Häiriön näin kun Helsingissä oli lumi-inferno. Pääsin kyllä hyvin teatteriin, tulinhan juuri kuolaamasta, eikun anteeksi kuvaamasta Pekka Strangia, Jonna Järnefeltiä ja Pertti Sveholmia, jotka esittelivät tuoretta Helsingin kaupungin teatterin farssia Älä pukeudu päivälliselle...

Huippukohtana Jurkassa oli myös kuulutus Häiriön jälkeen, että jos ei lumihelvetissä pääse kotiin niin voi yöpyä Jurkassa. Kiehtova ajatus. Kokea Emmi Jurkan haamu livenä! Ja kuulla hänen naurunsa!

Teatteri Jurkka kertoi näytelmästä:
" Putoamisen taito kertoo Kennedyjenkin lähipiiriin kuuluneiden kabareetähtien Big Edie ja Little Edie Bealen, äidin ja tyttären erikoisesta suhteesta. Rooleissa nähdään ihastuttavat Ella Pyhältö ja Emmi Pesonen. "

 Tässä Teatterin Jurkan kuvia Flickristä:
Putoamisen taito 2

Putoamisen taito, ensi-ilta 3.11.2017 Kuvassa vas. Ella Pyhältö, Emmi Pesonen Kuvaaja Marko Mäkinen:
  Putoamisen taito 1

 Lisää matskua verkosta:




sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Kim, Lekki ja Namwaan ja rakkausperäinen maahanmuutto naisten teatterina, olipa ihana kokemus, ja kielikylpy á la Teatteri Jurkka

Teatteri Jurkka on pieni, intiimi teatteri, jossa on nurkka, jossa jossa näytelmät nautitaan. Vierastin aluksi tähän näytelmään menemistä. Miksi. Olenhan toivonut, teatterissakin, diversiteettiä, monimuotoisuutta, feminismiä. Ettei aina miehen kertomia juttuja miehille joissa mies on pääosassa. No nyt ei ole. Ainakaan pääosassa. Mies tai suomalaiset miehet, körmyt ja jäykät, jäyhät ja puhumattomat miehet, jotka ovat hankkineet postimyyntimorsiamet. Mutta ei tässä. Morsmaikut ovat rakastuneet miehiin ja siten saapuneet kylmään, outoon Suomeen. Jotta saavat hyvän kodin itselleen ja lapselle / lapsille. Ja tasa-arvoisen parisuhteen. Vai saivatko?

On ollut varmaan vaikea jättää aina lämmin kotimaa, ystävät ja perhe. Mutta tämä on näytelmä, jossa äänessä on kolme thaimaalaista naista. Kaksi heistä puhuu suomeksi, yksi englanniksi. Varsin viehättäviä nämä naapurin tytöt Kim, Lekki ja Namwaan.

He esittävät mikä on oikein suomalaista kuten perunat ja kahvinjuonti. Vaikka sekä peruna että kahvi ovat tuontitavaraa, ne on mielletty hyvin suomalaisiksi. Rehellinen suomalainen kahvi. Mukana taitaa olla myös tango, joka voi olla myös muualta tullut.

Onko ihmisellä oikeus rakkausperäiseen maahanmuuttoon? Entä jos sikamaisesta miehestä eroaa, niin saako jäädä Suomeen ja pitää omat lapsensa. Paljon on vaakalaudalla. Entä työ? Opiskelu? Suomenkielen opinnot?

Naiset esittävät veitikkamaisti mm suomalaisen miehen tanssia ja uhoa.

Kaunis on käärmeen tarina. Kuinka unessa nähty käärme symboloi, nyt en muista, tarkalleen... Että näkee tulevan rakkaansa. Kuinka käärme kulkee tarinassa. Mutta sitten ilmestyy suomalaisen tuvan nurkalle. Suomalainen mies tappaa käärmeen. Suojellakseen perhettään. Ehkä.

Myytit ja Facebookin onnelliset hetket kuvaavat tätä tarinaa, kertomusta. Myyteissä kuljetaan vuorelle jolle esitetään toive, haave vähän niinkuin toivomiskaivolle. Mutta vuori ei ole ihmisen tekemä eikä omistama.

Kolmen naisen elämäntarinoista muotoutuu rehellinen muistelu, muistuttaen harrastelijateatteria. Mukavaa on nähdä tuoreita kasvoja kyllä! Ja astua vähän oman alueen, kuplan ulkopuolelle.

Kuka on ulkopuolinen. Kuka kuuluu mihinkin.

Tarinoista kehrätään voimakkaan väristä loimea. Mukana on myös traagisia muistoja ja epäselviä suvun kohtaloita.

Minusta Teatteri Jurkka on mainio paikka, juuri tällaisia tarinoita kaivataan. Tähän yhteiseloon. Ja pakkaseen.

Kim, Lekki ja Namwaan ja rakkausperäinen maahanmuutto naisten teatterina, olipa ihana kokemus, ja kielikylpy á la Teatteri Jurkka. Kim, Lekki ja Namwaan oli kevään 2018 toinen teatterielämykseni 16/1/18 Lähitulevaisuudessa näitä piisaa!


Tekijät:

Näyttelijät:

Näyttämöllä: Kim Tauriainen, Lekki Nutchanart, Namwaan Yingsuksantisuk

Muu kööri:


Ohjaus ja dramaturgia: Saara Turunen
Dramaturginen dialogi: työryhmä
Koreografi: Janina Rajakangas
Valosuunnittelu: Erno Aaltonen
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä
Lavastus: Fabian Nyberg
Pukusuunnittelu: Laura Haapakangas

Kesto n. 1 h 20 min, ei väliaikaa

Kuvasin näytelmän julisteita mustavalkoisina ja väreissä:







Lainaus Jurkan FB-tapahtumasta:

"Kim, Lekki & Namwaan ensi-illassa 14.10.2017. Esityksen pääosissa on kolme Thaimaasta Suomeen muuttanutta naista. Esitys pohtii rakkautta, jonka mukana ihminen päätyy toiselle puolelle maapalloa. Se tarkastelee uuteen paikkaan asettumista, oman tien löytämistä sekä kodin ja perheen merkitystä.

Kim, Lekki & Namwaan syventyy arkisiin tarinoihin, kulttuurieroihin, koti-ikävään ja naisen asemaan. Se on sekoitus tunteita ja politiikkaa, kömpelyyttä, kauneutta, haikeutta ja iloa.

Saara Turusen ohjaama Kim, Lekki & Namwaan on Teatteri Jurkan syksyn 2017 pääteos. Esitys on osa Suomi100 -hanketta ja sen tavoitteena on tarkastella suomalaisuutta uudenlaisesta näkökulmasta.. Esityksessä puhutaan suomea, englantia ja thaita."


Tässä Suomi Finland 100 nosto:
Tässä myös hesarin juttu:


"Psykiatrinen avohoito keksittiin potilaan parhaaksi - sitten siitä tuli keino säästää." Häiriö Teatteri Jurkassa.

Tässä alkusanat näytelmään Häririö. Tai loppusanat. Teatteri Jurkassa: Twiitit ja ja kuvat. Itse tekstin lykkään tuonnemaksi. Tämä Häiriö-näytelmä näytti mitä kapitalismi ja Sipilän hallitus on tehnyt & tekee mielenterveydelle. Toki muutkin hallitukset ovat olleet pikkuhiljaa alas ajamassa ihmisen, kansalaisen mielenterveyttä järjettömillä leikkauksilla. Kikyllä ja sotella.






Älä pukeudu päivälliselle farssi piristi päivää kuohuvan kuplajuoman tavoin

Ihana farssi piristi päivää kuohuvan kuplajuoman tavoin eilen 08.02. Arena-näyttämöllä. Kyseessä oli Helsingin kaupunginteatterin tuoreesta näytelmästä. Olin päivän ollut punaisten vankileirillä dokumenttien ja dokudraaman avulla digiboksista Yle Areenalta. Sitten pyrähdin Akateemiseen kirjakauppaan jossa Pekka Strang haastatteli Donnereita, isää ja poikaa. Mänin paikalle koska Strang! Haastattelussa ei käsitelty #metoo -teemaa, seksuaalista häirintää elokuvien tekemisessä vaan Rafael ja Jörn kertoivat kirjoistaan.

Sitten olikin jo aika männä Hakaniemen torilla. Ja siellä seisoin ja näin Pertti Sveholmin. Aivan kuin Dingon piisissä. Sinä ja minä liikennevaloissa. Siis. ( Eikä esim Apinatarhaan tai Perheeni Japanin matkalla... )

Kävin aiemmin 1.2.2018 tuona lumi-infernon päivänä Helsingissä Arena-näyttämön kahvilassa kuuntelemassa tämän näytelmän tekijäkaartia jossa Pekan ja Svenkan lisäksi oli Jonna Järnefelt. Otin tapauksesta kuvia. Ovathan he hätkähdyttävän hyviä ja muuntuvaisia näyttelijöitä. En ole aiemmin tätä farssia nähnyt vaikka on tänä pyörinyt maassamme kummallakin kielellämme. Mutta onneksi nyt näin ja oikeasti nauroin. Ja paljon. Ja oikeissa kohdin! Ja useasti! Pikkujoulukausi jatkuu. Olemmehan tipattomalla. Nimittäin silmätipattomalla!

Ensemble on mainio poppoo. Jokainen saa briljeerata oman jutskansa kanssa. Pekalla se on käsien koreografia, varsinainen käsityönä tehty käsityötä, he hee, jollaista olen viimeksi nähnyt Crispin Gloverin live showssa ja tietysti elokuvissaan.

Haluan nähdä kyllä tämän uudelleenkin! Näin tämän vapaalipulla, kiitän teatterin syvästi siitä ;) Ja hyvästi myös ;) Toveri sanoi, ettei ole nauranut näin paljo ku viimeks KOM-teatterissa...

Hienoja koomisia hetkiä, taidokkaasti rytmitettynä, onhan kielemme vaikeaa ja pitkiä sanoja! Myös släpstick ja suffleet rinnuksille toimii. Varsinaiset vispilänkaupat ja sekametelisopat. Seksapiilia löytyy - vaikkei sitä Siiri Angerkoski ääneen tässä sanokaan... Svenkan paidanvaihtoa olisi katsonut pitempäänkin.

Pertti Sveholm on tv:ssä törkeissä rooleissa: hän on esittänyt useampaakin niljakasta rietastelijaa, nuorempaan naiseen vaihtavaa, mutta näköjään hänelle antaa mitä tahansa anteeksi viehätysvoimansa takia. Varsinainen typecasting! Viimeksi Svenkan näin uskomattoman tärkeässä roolissa eli Hjalmar Linderin roolissa tuossa suurtuotannossa Mannerheim ja saksalainen suudelma. Linder oli upea historiallinen tyyppi, biseksuaali, suvereenisti piireissä liikkuva maailmanmies - rikas kuin ruhtinas mutta kuoli rääsyissä. Sitä ennen hän oli ainoa joka julkisesti lehdessä vastusti punavankien julmaa kohtelua, kidutusta ja murhia. Jota Mannerheimin johdolla valkoiset, rikkaat, eliitti, porvaristo ja suojeluskunnat tekivät.

Jonna Järnefelt oli varsinainen veistoksellinen ilmestys hopeisessa lameepuvussaan joka muistutti 1930-luvun elokuvatähtien glamouria. Hän itse tekijähaastattelussa mietti omaa tapaansa tehdä farssia, komediaa. Että oliko hän oikea koomikko, komedienne. Jonnan komedia oli kivikasvomaista. Onko hän vain trofeevaimo matkalla äitinsä luokse beigessä eliitissään? Onko nainen joka petetään, ja jota petetään nuoremman kanssa, tylsä marttyyri? Mutta mites käykään kun paikalle astelee kärvistelemään Pekka Strangin esittämä salarakas, joka on myös Pertti Sveholmin vanha tuttu. Hauska tappa vanha tuttu.

Katja Küttner on ilmiömäinen. Niin tuttu hahmo lakkalikööreineen. Taas on joku käsikirjoittaja ollut korvat jöröllä... Tämän Pyjama pour six farssin on kirjoittanut Marc Camoletti, mutta suomennoksen tehnyt Pentti Kotkaniemi. Luultavasti myös drinksut on tehty Suomeen sopiviksi. Katja on tässäkin kuin Prinsessa - tiara uupuu, mutta sen sijaan on ponnarin päällä drinkkien sateenvarjo...

Hienoa on tämä kritiikki jossa rikkaat ihmiset muuttavat esim Helsingin ulkopuolelle ja remontoivat entisistä kanaloista ja sikaloista ihmisten lukaaleja. Vaikka sama touhu jatkuu, sikailu ja kanojen kotkotus. Vaikka oikeasti sika on siisti ja älykäs eläin - ainakin ihmiseen verrattuna. Samoin kana on älykäs - oppiikin nopeammin kuin koira!

Farssissa kuin muissakin oopperoissa, ja saippuoissa, sählätään ja tehdään ja touhutaan ja erehdytään. Kohokas pysyi pystyssä - jos sillä mitataan annoksen / näytelmän onnistumista... Sivujuonteena, sivuhenkilöiden parissa, liipattiin ja viitattiin parisuhdenväkivaltaan, stalkkaamiseen ( no itse olin tuolloin ihan vahingossa stalkkaaja ), ja kuinka suhteessa voi muuttua, kun mies vahtii naisen koko elämää, vie töihin, hakee töistä, on järjettömän mustasukkainen ja näköjään perinyt Arena-näyttämöllä kaapin ja Jussi Lammen kokoisen paikan. Mustasukkaista aviomiestä Mickeä näytteli Joachim Wigelius, jonka viimeksi näin Vinterkriget igen näytelmässä Lillanissa, saapastelevan saappaissan, joita Sanna Majuri nuoli... Tämä on oma fetissinsä, tämäkin ;)

Kultaisessa vasikassa tutuksi tullut Sanna-June Hyde on tässä Janita kakkonen joka on nuori ja nätti rakastajatar ja onnenonkija. Apropoo, jossain tuli ilmi ja raja, ettei 35-vuotias nainen voi näytellä 500-vuotiaan miehen rakastajatarta. Tai siis 50-vuotiaan... Mutta se oli Amerikassa. Salarakas. Kun  haluaa säästää kakun ja syödä sen. Nuolla vielä lautasenkin.

En katso tosi tv:tä, inhoan sellaista tuhoa ja rappiota - joka ei ole kiinnostavaa. Sietämättömät ihmiset tekevät käsittämättömiä asioita kameran edessä. Ja sitten pettävät partnereitaan ns paratiisisaarilla. Ja sitten itkevät kameroille kun partnerinsa ovat tehneet samoin. Näitä pätkiä näkee, VALITETTAVASTI, kun kelaa digiboksista kunnon elokuvaa alkavaksi.


Mutta. Ah. Teatteri on upea muoto.

Katson kyllä tv:stä valikoiden Yle Teema, Netflix ja HBO Nordic -ohjelmia. Teatterista on tullut nykyään kiinnostavampaa. Kuin keikat. Keikoilla olen käynyt nyt 1979 vuodesta lähtien. Viimeksi on sykähdyttänyt Laibach jossa Milan Fras oli liiankin lähellä että jokaisen rintakarvan joutui laskemaan. He, laulajat siis katsoivat eturivin yleisöä tiukasti silmiin. Ja oikein läheltä. Tuolta keikalta oli kielletty kaikenlainen valokuvaus ja filmaus seis... Koskaan ei ole Laibach -konseptin kanssa varma, miksi. Warumm? Että yleisö eläytyy Pohjois-Korean diktatuuriin ja taiteen rajoituksiin?

Kate Bush kielsi myös viime, vai oliko toissa vuonna, konsertissaan kaikenlaisen kuvaamisen. Että olisi kontaktissa vain yleisön kanssa.

On hienoa, että tekijäesittelyitä järjestetään, joissa voi kuvata ja kuunnella. Teattereissa on hienoa kun saa vain istua ja antaa taiteen tapahtua. Farsseja tarvitaan. Näin hyvännäköisiä varsinkin ;) Ja seksikkäitä, maukkaita. On kuin kakeja puristelisi ;)



Juutuupissa:


 


Tekijät:

Marc Camoletti
ÄLÄ PUKEUDU PÄIVÄLLISELLE
Kevään herkullisin komediakattaus

ARENA-NÄYTTÄMÖ – Hämeentie 2
 Ensi-ilta 2.2.2018
 Noin 2 t 15 min

Hktfi sivulta:

"Matti valmistautuu kesäasunnollaan Fiskarsissa juhlimaan romanttisesti kahden kesken tyttöystävänsä Janitan syntymäpäiviä.
Valitettavasti vaimo Linda peruukin viime hetkellä lähtönsä äidin luo.

Ei tule romanttista illanviettoa, mutta juhlimaan kyllä päästään. Mukaan liittyy Matin helpotukseksi hänen hyvä ystävänsä Harri, jolla on tosin suhde Matin vaimon kanssa. Pitopalvelun kokki tulee sovitusti paikalle, mutta pääseekin kauhan pyörittelyn sijaan osalliseksi vispilänkauppoihin. Kokin rooliin joutuu yhtäkkiä täysin keittotaidoton syntymäpäiväsankari itse.

Monen kokin keittämä soppa on valmis ja suuta polttaa varmasti. Kuka esittää ketäkin ja miten keitos pysyy kasassa?

Teoksen alkuperäinen nimi on Pyjama pour six.

Näytelmän esitysoikeuksia valvoo Suomen Teatteritoimisto Teateragenturen i Finland Ab www.teatteritoimisto.fi."

Näyttelijät: Good cast is worth repeating ;)


Jonna Järnefelt LINDA
Pertti Sveholm MATTI
Pekka Strang HARRI
Katja Küttner JANITA I
Sanna-June Hyde JANITA II
Joachim Wigelius MICKE

Muu kööri:


Pentti Kotkaniemi
SUOMENNOS

Jaakko Saariluoma
OHJAUS JA SUOMENNOKSEN SOVITUS

Sanna Niemeläinen
SUOMENNOKSEN SOVITUS

Alisha Davidow
LAVASTUS JA PUVUT

Kari Leppälä
VALOSUUNNITTELU

Lauri Koivisto
ÄÄNISUUNNITTELU

Maija Sillanpää
NAAMIOINTI JA KAMPAUKSET




Älä pukeudu päivälliselle! Lumi-infernon keskellä makoisa tekijätapaaminen: kuvat

Tekijätapaaminen: Älä pukeudu päivälliselle 1.2.2018 sattui juts lumi-infernon kouriin, mutta Hakikseen, arena-näyttämölle nyt aina pääsee - kontaten tai suksilla... Tässä tapaamisen valokuvat, joissa näyttelijät Jonna Järnefelt, Pekka Strang ja Pertti Sveholm olivat paikalla juttelemassa näytelmästä yhdessä haastattelija Kati Mykkäsen kanssa.Tuon tekstin translitteroin joskus. Helsingin Kaupunginteatteri tarjosi tämän tillaisuuden - vaikka minua odotti Teatteri Jurkan Häiriö. Mutta - vuoroin vieraissa, eri teattereissa ;) Käytiin tsekkaamassa tää farssi 8.2. jonka tekstin oikoluettuna varmaankin tännekin pläjäytän. Olen nyt ollut dokumenteissa, kirjoissa, lehdissä, näytelmissä ja häppeningeissä Suomen sisällissodan merkeissä, että kaipaa farssia. Vähintään kerran viikossa ;) Tilasin Suomen Kuvalehden diginä joten arkiston PDF:fien selailu, lukeminen ja tallentaminen vie aikaa... Kamerana Lumix DC-GX800, Satu Ylavaara Photography 2018:


näyttelijät Pekka Strang, Jonna Järnefelt, ja Pertti Sveholm 











© Satu Ylavaara Photography 2018

perjantai 9. helmikuuta 2018

" Roikut jo ristillä, Mukka " oli kammottava otsikko - roskalehdessä.


Nuori ja lahjakas kirjailija, taiteilija, suurten paineiden alla, voin hyvin ymmärtää, onko työrauhaa, pienet, kitisevät nuoret lapset, köyhyys, laskujen tuleminen, tuvan kylmyys. Pellon kylmyys, ihmisten, kunnan kylmyys. Tyhmyys ja lyhytnäköisyys. Timon kuoleman jälkeen saapui Pellon kunnan karhukirje. Otsikon viittaus Hymy-"lehden"  "kirjoitus" Riiput jo ristillä Timo K. Mukka ( vuodenvaihde 1972–1973).

Minä en itse koskaan tavannut Timo K. Mukkaa, lapsia kylläkin oli samassa huoneessa, Annikki Kariniemen kotona. Pohjoisessa on helppo olla renessanssi -ihminen ja pätkätyöläinen. On otettava sieltä mistä saa. Eristyneisyys, kaamos ja koittava kevät jolloin todetaan, että emmä ole tulheet pörröiksi. Että emme ole tulleet hulluiksi.

Mukalla oli erityinen herkkyys kirjoituksissaan, empatia, kirjoittaa myös nuoren tytön näkökulmasta. Kun taas elokuva Milka oli ikävää tirkistelyä, äijän näkökulmasta nuorta alastonta naista. Ikävää. Arkipäivän seksismiä. Seksismi elokuvissa. YouTuben videopätkissä. Hyväksikäytettynä. Levitettynä. Rumana. Kirjat on siinäkin mielessä parempia... Toki Milka-elokuvan olen useasti nähnyt. Se löytyy myös Elisa Viihteen kuukausimaksullisesta Autiosta, jossa on paljon kotimaisia elokuvia ja sarjoja. Miten sitten kuvata seksuaalisuutta elävässä kuvassa, taiteessa. Taiteen keinoin.

Mutta oliko Kansallisteatterin TABU Mukkaa ollenkaan? Pidinkö siitä? Hieno se oli, kylmä. Etäännytetty. Toimisi myös Oopperatalossa ja Kiasmassa. Seela Sella on vain niin upea. Pimeydestä tulevat naisen kädet, punaiset kynnet. Nainen joka ottaa. Nainen joka nauttii. Sellan valkoinen skifiasu.

Tero Jartti oli kuten Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulu -näyttelyn Lenin-patsas jolle maalattu Rönäld Mäkdönäldin pellen kasvot. Leinosen mukana tuota Rönald puujumalaa varastamassa  niin ikään Kansallisteatterissa Macbethiä näytellyt Antti Luusuaniemi... Minä itse en koskaan mäkkäriä käytä sen vastenmielisen politiikan vuoksi joka ennen tuhosi vain sademetsiä jonne lehmiä vain tapettavaksi. Nyt tuhoaa koko maailmaa. Ei se yhden vegaanin burgerin myyminen pese synneistä eikä tyhmyydestä.

Pyörivässä näyttämässä on jotain kiehtovaa. Hypnotisoivaa. Kolme sirkkeliä. Vai olivatko ne tasohiomakoneita? Eniweis, kipinät sinkoilivat kuten musiikkijutussa Fame, jota Housut pois -komedian miehet kritisoivat hitsausta että liikaa ainetta x.

Kipinät on pelottava elementti, samoin kynttilät. Vaikka näyttelijä käyttääkin suojakypärää ja kangasta. 

Aina ei tienyt, oliko kyse taiteesta vai tekotaiteesta. Tekotaiteesta kuitenkin puuttuu nauru, joka tässä löytyi - viimeistään Pellen kanuunasta. Twitterissä pyöri hauska tviitti että tiu tiu. Heti se uudelleen lähetin.

Mutta mikä ero on taiteella ja ns. tekotaiteella? Ironia? Merkitykset? Tulkinta? Minusta on upeaa että orgaaninen ihminen, taiteilija on rajapinnalla. Äärirajoilla. Katsojan / lukijan / kokijan pitääkin olla tunteva. Tai ainakin etsivä, kyseenalaistava. Mutta kyllä teoksen pitää aueta, herättää oivalluksia, mielleyhtymiä, sovelluksia, sivellyksiä. Mitä sen jälkeen?

Näytelmässä oli hyvin vähän puheteatteria. Osa katsojista ei ollutkaan suomenkielisiä. Alussa ohjaaja Smeds kertoi että sulkekaa puhelimet myös näytöt. Että valo loistaisi. Ja pilaisi esityksen. Että katsoja valaisisi itsensä.

Olimme pitkään pimeydessä. Kuten esim technicolour elokuvassa Kleopatra on ensin pimeys ja alkusoitto. Nykyajan blu ray -katsoja kenties kelaa kohdan yli. Tai käy kuiva-ainekaapilla. Kohentaa asentoa. Virittää kaiuttimia.

Mutta teatterissa ei voi kelata yli. Eikä pitäisikään. Joitakin bimboja poistui kesken Kokki varas vaimo ja rakastaja -näytelmästä. En ymmärrä miksi. Kävin katsomassa kolmasti. Ainakin. Tätä en halua nähdä kolmesti. Esityksiäkin on niin harvoin. Vapaailtoja on harvoin. Lompakossa on harvoin muuta kuin nälkäisiä koiperhosia...

Musiikin esittäjät nousivat sopivassa kohtaa maan alta. Hieno kokoelma tyttöjä viuluviikareita, ja hullu hatuntekijä uruissa. Alun urut tuntuivat negatiivisilta, vain hihhulilta. Ikävää että hihhulit ovat omineet urut. Siis kirkkomusiikki. Mikä on musiikin väärinkäyttöä. Ja sikamaista propagandaa.

Kesti hetken ennen kuin pääsin urkumusiikkiin sisään. Pidän kunnon uruista, Bachista, vaikka joku sanoikin, että Bachin sävellykset olivat, ei nyt kokeiluja eikä kujeiluja, vaan harjoitelmia.

Sitten pääsin esim. Oopperan kummituksen  painostavaan tunnelmaan. Olin tosiaankin säkki päässä. Istuin parhaimmilla paikalla. Joitakin äänellisiä viittauksia oli Eyes wide shut -elokuvaan, epämiellyttävään tilaan jättäminen. Taiteen kerroksia ja valintoja.

Lavastemiehet olivat gorillanaamioissaan kuin synkkiä Guerilla Girls - anarkistisen akateemisen feministityhmän jäseniä jotka 1990-luvulla kysyivät, miksi naisen pitää olla alaston päästäkseen museoon. Tätä voi kysyä vieläkin: seksismi, naisviha, naisen esineellistäminen taiteessa, ja kuinka naisilta on kielletty tai tehty mahdottomaksi toimia taiteilijana, opiskella taidetta tai pitää näyttely. Klassisella ajalla. Istua alaikäisenä alastomana nurmikolla vanhojen äijien seurassa jotka kurkkuun asti napitettuna. Viimeksi on ollut ilmoilla #metoo -keskustelu. Minustakin Ateneumin Aino-maalaus on ällöttävä. Samoin myös jokainen naista esittävä alastonpatsas Helsingin puistoissa.

Mutta oliko gorillapäät vain penkkarihuumoria? Ihmisen kehitystä.

Sellalla oli myös Pussy Riot -viittaus, yönmusta hiihtomaski. Se on harmi, että värikkäät hiihtomaskit ovat aina loppuunmyyty urheiluliikkeistä.

Vai oliko naamio burkina vai tšadori. Viittaus älyttömän kauniiseen vampyyrielokuvaan A Girl Walks Home Alone at Night... Vaiko vain ninja?


Mikä on sirkus jota katsomme. Mitä vaaditaan ohjelmanumeroksi? Ketkä ovat yleisöä, ketkä esiintyjiä? Mieleen tuli Uusi Sherlock sarjan jakso, jossa oli kiinalainen sirkus...

Onko elämä yhtä sirkusta, mediasirkusta, tivolia, friikkishowta. Kuka esiintyy, kuka ottaa pääsymaksun.

Minun Kristus-Perkeleeni oli ehkä Rasputin. Tai Corto Maltese. Oliko se / hän myös Shemeikka?

Mitä vähemmän sanoja käytetään, sitä arvaamattomammassa tilassa katsoja on. Vaihtoehtoja on paljon. Rakentaako katsoja esityksen oman arvomaailmansa mukaan, rakkaudesta Mukkaan, naapurin poikaan.

Näytelmässä / performanssissa käännetään roolit ylösalaisin ja toisin päin. Ehkä. Tehokeinoja käytetään sekä hillitysti että hillittömästi. Niukasti mutta barokkisesti. Hillitysti siksi ettei koko alaa täytetä suurella näyttelijäjoukolla täi vuorosanoilla kun esimerkiksi valotaide on keskiössä.

Ehkä koko näytelmä avautuu kuin saniaisen fraktaalit. Olen kuitenkin koko ajan epämiellyttävän ja miellyttävän välillä. Kun pimeys on hurjaa ja ihminen, minä, keskittyy kuuloaistiin.

Näin tämän. Ei - koin tämän Kansallisteatterin vapaalipulla. Kiitos. Suuri.



Jani Leinosen Tottelemattomuus-näyttelystä Lenin lähikuvassa...

Kansallisteatterin sivulta faktalootaa:

Tabun käsiohjelma PDF:

Kuvagalleriaa Flickristä:
Tabu_01 Tabu_05

Tabu
- ihmisen ääni -

Huippuarviot saanut esitys palaa Suurelle näyttämölle! Näyttelijät Seela Sella ja Tero Jartti sekä muusikko Pekka Kuusisto kohtaavat helmikuussa kolmen näytännön verran.

TIMO K. MUKKA – KRISTIAN SMEDS

Näyttämö
Suuri näyttämö

Kesto noin 100 min ei väliaikaa

Tekijät:


NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ
Esiintyjät
Tero Jartti ja Seela Sella
Musiikki
Pekka Kuusisto
Mukana myös Aino, Ida, Inari, Karina, Lilla, Maia, Saiga, Stella ja Viola Itä-Helsingin musiikkiopistosta.

Teksti
Timo K. Mukka

Ohjaus ja dramaturgia
Kristian Smeds

Neuvonantaja
Kimmo Modig

Valosuunnittelu
Teemu Nurmelin

Äänisuunnittelu
Tuuli Kyttälä

Videosuunnittelu
Pietu Pietiäinen

Pukusuunnittelu
Auli Turtiainen

KUVAGALLERIA Flickristä:


" Pyhäpäivä. Matinea. Suuri näyttämö.

Minä otin sydämeni omaan käteeni
Omilla silmilläni tutkin teitäni
omilla huulillani suutelin haavani
lääkitsin kipuni
Sinua jumala
en tahdo tuntea
en tavata
en rakastaa "



Mukkaa sieltä täältä
Elävässä arkistossa:
" Lappilaista Timo K. Mukkaa väitettiin kahden ensimmäisen kirjansa perusteella ”Suomen rivoimmaksi kirjailijaksi”. Hän itse arveli jäävänsä kakkoseksi Hannu Salaman rinnalla. Mukan esikoisteosta Maa on syntinen laulu (1964) kutsuttiin etelän valtalehdissä brutaaliksi ja banaaliksi. Novellikokoelma Tabu vahvisti hänen mainettaan seksuaalisuuden kuvaajana. Rivous oli Mukasta kuitenkin epäselvä käsite - joillekin pelkkä takapuolikin oli rivo. Hänen mielestään kuvalliset tai kirjalliset ilmaisut eivät olleet rivoja, ellei niihin kätkeytynyt "pahaa ajatusta". " Tämä teksti YLEn Elävän arkiston vintiltä, lue lisää
Timo K. Mukka kasvoi ja kirjoitti Pellon Orajärvellä. Häntä inspiroivat niin ympäröivä maisema, kuin Lapin ahdinko ja työttömyyskin. Vuonna 1968 Lappia vaivasivat samanlaiset ongelmat kuin nykyään: työttömyys, nuorison poismuutto ja syntyvyyden laskeminen. 23-vuotias Timo K. Mukka oli nostanut näitä aiheita esille jo seitsemässä ilmestyneessä kirjassaan. Timo Hämäläisen toimittama dokumentti Maa on työtön laulu alkaa Mukan pohdinnalla siitä, miten kirjailijaksi tullaan. Vastaus on helppo: Kirjailijaksi tullaan kirjoittamalla. Mukka oli aloittanut kirjoittamisen jo 12-vuotiaana ja ensimmäisen romaaninsa Maa on syntinen laulu hän julkaisi jo 19-vuotiaana. Mukkaa ja Pelloa pohtivat niin kyläläiset kuin kunnanisät ja -äiditkin sekä tietysti kirjailija itse. Mukka oli kiistelty hahmo. Rivoiksi ja rienaaviksikin kutsutut kirjat sekä inhottivat, että kiehtoivat. Maa on syntinen laulu, Sipirajan lapset, Tabu ja Koiran kuolema loivat legendan Mukasta rajoja rikkovana ”seksimystikkona”. 01.01.2013 Pekka Raudaskoski muistelee ystäväänsä Timo K. Mukkaa OHJELMASTA: Dokumenttiryhmä esittää: Muonamiehen poika ESIINTYJÄT: Pekka Raudaskoski OHJELMAN TEKIJÄT: Tuottaja: Karisto Hannu, Toimittaja: Niemi Tapani, Äänisuunnittelija: Rantala Kai Vuonna 2013 julkaistun radiodokumentin pätkässä lappilainen ylilääkäri Pekka Raudaskoski muistelee hyvää ystäväänsä Timo K. Mukkaa.



Ja Twitterissä:






tiistai 30. tammikuuta 2018

Mikä on parempaa kuin teatteri? Kerron ens kuussa ;)

Eilen 24.1. katsoin pitkään tätä esirippua. Ensi viikolla blogissa tekstiäkin. Luulisin. Mutta mikä on parempaa kuin teatteri?

Kepeä on jalan lento, ja huikeuden pukujen värimaailma: pullea, hillitty pinkki ja hempeän kirkkaan vihreä. Myös kuningatar Elisabethin komea oranssisuus ja Petrus Kähkösen esittämän itseänsä täynnä olevan näyttelijän räikeä oranssi ja vihreä luukki... Kyseessä oli Helsingin kaupunginteatterin  Rakastunut Shakespeare -näytelmän ennakko.

On makea koreografia ja goottilaiset lavasteet toivat mieleen Vampyyrien tanssin Peacockissa, ( jossa kaupunginteatteri oli evakossa ) - ah niitä aikoja! Hkt saisi tehdä seuraavaksi Prinsessa Ruususen tarinan ja upea, upea Karttunen koreografiksi siihenkin. Erityisesti miekanmittelö on hurjaa, ja sen koreografia kateellisen soljuvaa. Ja vaarallista! Sanan säilä tietenkin toimivaa, onhan tämä

Ennakko 24.1.18 milteipä eturivin paikoilta nähtynä. Aivan upea paikka istua. Ja siis, hm, nähdä, toiselta riviltä. Heidi Herala oli mainio, vaikka muutkin imettäjät, sukupuolestaan riippumati, hyviä. Heralalla on mainio lämpö ja sitkeys puolustaa suojattiaan. Mutta silmää myös mieskauneudelle.

Ennen kaikkea näytelmä osallistui myös me too -keskusteluun, seksuaaliseen häirintään, naisen esineellistämiseen ja seksismiin.

Viljami Säkinperän aikoihin naiset eivät saaneet näytellä teatterin lavalla eivätkä tavalliset hyvämaineiset naiset edes käydä teatterissa.

Olin katsojana hankalassa tilanteessa kun upea Mikko Vihma riisuu paitansa mutta vain Violaa vahingoittaakseen, riistääkseen, ottaakseen, nyöryyttääkseen... Näytelmä tuo me too -keskustelun mieleen. Ja naisen aseman. Naisen euron ja shillingin. Kuinka nainen on miehen omaisuutta. Ensin isän, sitten aviomiehen. Pthyi olkoon.

Vaikea siinä mielessä, kun timmissä kunnossa oleva Vihma, joka oli myös vampyyrikreivi von Krolock onkin inhottavan miehen roolissa. Sitä ajattelee omia suosikkinäyttelijöitään, kuten esimerkiksi James Francoa erinomaisessa ja hellusessa leffassa Disaster Artist, jonka näin ennakkoon, siis Night Visions festivaaleilla.

Mutta minä istuin paraatipaikalla toka rivillä. Josta hyvin näkyi ja aukeni tämä näytelmä. Se oli kepeä ja kepeästi liihottava romanttinen komedia jolla oli helmojen alla, ei syntiä vaan viittauksia me too -keskusteluun, naisvihaan, seksismiin ja naisen rajoituksiin teatterissa, kulttuurissa ja paikoissa. Ammateissa ja koulutuksissa. Pää- ja sivurooleissa, vuorosanojen vähyydessä... Ja pääosissa virkistävän tuoreet kasvot.




Mutta lisää ensi kuussa....



#teatterinlumoa2018. #teatterinlumoa. #teatteriin.

Taisi olla kangastusta. Ja sisällisotaa ja sen arpia, jotka kääritään peittoon... Kangastus 38 Kansallisteatterissa

Lavalla on kolme naista. Yhdessä heistä ehkä muodostuu tarinan päähenkilö, kertoja, sankari. Voiko nainen olla sankari ilman esineellistävää alistavaa rajoittavaa sanaa sankaritar. Tar.
Niin kuin tar tar. Vähempi kuin kirjailija, sankari, opettaja, everstina. Raaka, mutta kuitenkin: ei kokonainen, ei täydellinen, ei valmis, ei ammattimainen. Naissankari ei tarkoita, että nainen olisi sankari, vaan hamesankaria, joka ei tarkoita, että hame olisi sankari, heh heh, vaan miestä, joka kaataa naisia. Vaikeita nämä käsitteet. Joita pitää oikoa.

Naisia, naista nimeltä Milja Matilda Wiik näyttelevät:
     - Noora Dadu on tuttu mainiosta Ryhmäteatterin Suomenlinnassa esitetystä Kesäyön uni näytemästä. Sekä Fail – virheellinen esitys, jonka näin Kiasmassa joulukuussa 2016.
     - Cécile Orblin on tuttu pääosasta näytelmästä Minna Canth, jonka viimeisen näytöksen näin iltanäytöksenä ( kun olin ollut matineassa katsomassa näytelmää Kuolema Venetsiassa - silloin näin kaksi Jukka Puotilan näytelmää peräkanaa. )
     -  Edith Holmström joka on uusi tuttavuus minulle. Huomioitavana että 2000-2015 vuosina kävin hyvin vähän laitosteattereissa Suomessa, katsoin lähinnä harrastelijatetatteria, kaikenlaista performanssia, poikkitaidetta, keikkoja, leffafestivaaleja ja olin muutenkin ilman rahaa. Mutta syssyllä 2015 ostin lipun Vampyyrien tanssi -musikaaliin, koska olen rakastanut kyseistä leffaa useita vuosikymmeniä. Ja tällä tiellä olen. Yhä. Nykyään teatterilipun saa samaan hintaan halvimmillaan kuin leffaan joka on valtavirtaa, ja vain leffa. Festarit asia erikseen. Teatteri on ainutlaatuinen, fyysinen kokemus, joka on tällä hetkellä hyvinkin punk ja rock, kun varsinaisista rockkonserteista on muodostunut mammuttitapahtumia - sanan kummassakin merkityksessä... Näytelmä voi olla hyvinkin inhimillinen, intiimi, raaka ja ainakin kysymyksiä herättävä taideteos. Joka voi katsoa sinua silmiin.

Välihuomiona: kun naisnäyttelijöistä - esimerkkinä Cécile Orblin - hakee tietoa, niin google ehdottaa ensiksi ja tärkeimmäksi uutiseksi kuinka naisnäyttelijä erosi, ja sitten tuleekin miltei syyttävä "Näyttelijä Cécile Orblinillako Linnan juhlien arvokkain koru? " " Arkkitehti jonka maailma pirstoutui - Kulttuuri - Turun Sanomat ", Cécile peloton - Kulttuuri - Helsingin Sanomat: "Vuosisadan rakkaustarinoiden pääroolissa loistava Cécile Orblin lähti harjoituksiin suoraan ruumishuoneelta. Hänellä on kuitenkin kaksi toteutunutta haavetta, kolme kieltä sekä suunnitelma. "

Toimiiko kolmipäinen kolmesta muodostuva päähenkilö? Siinä ajattelee jotain, kuinka nainen on nuorena kokenut jonkun trauman, kokenut pahaa, ja tekee itselleen suojaverkon, kehittää uuden persoonallisuuden. Tai tyystin unohtaa vanhan.

Kangastus 38 on välillä kylmä, ja etäinen, mutta välillä se kelaa katsojan, kuuntelijan hyvinkin lähelle. Se keskustelee sivistyneesti mutta pistää kokijan epämukavuusalueelle, kylmään vankiselliin, josta ei pääse ulos. Ja jossa naiselle voi tapahtua mitä vaan. Tämä on historiaa sadan vuoden takaa, suomen sisällissodasta joka alkoi tammikuun lopulla 1918. Tämä voi olla nykypäivää Venäjällä ja muualla missä rikotaan ihmisoikeuksia.

Tämä voi olla käänteinen dekkari, jännitystarina, vankikertomus. Sairaskertomus. Taisi olla kangastusta. Ja sisällisotaa ja sen arpia, jotka kääritään peittoon...

Olemme vuodessa 1938, miehen työpaikalla. Häntä näyttelee Timo Tuominen, joka on tuttu mm Jacques Brel  -iltamistaan - joihin en ole koskaan päässyt. Nainen on hänen sihteerinsä. Sihteerikkö on seksistinen ilmaus. Konttoristi on miltei neutraali, sukupuoleton ilmaus. Tietenkin se on pienempipalkkainen mutta jämpti. Asiat hoituvat. Viivoittimet ovat suorassa.

On kulunut 20 vuotta Suomen sisällissodasta. Mies on asianajaja Claes Thune, tarkemmin sanoen varatuomari. Westön romaani alkaa samalla lailla kun näytelmä: Thune on huolissaan kun muuten niin täsmällinen, järkkymätön ja korvaamaton rouva Wiik ei ole ilmaantunut töihin. Ennenkuulumatonta. 

Sisustus ja puvustus, maskeeraus on kaunista muttei missään nimessä burleskia. Se on kyllä ehtaa vintagea, mutta ei räikeätä. Siinä on aavistus film noiria, mutta ei liikaa kun lähestytään vasta 1940-luvun alkua. Se näyttää ja varsinkin kuulostaa hyvin kotikutoiselta, nostalgiselta, turvalliselta, harmoniselta yhteislaululta - kuten Harmony sisters. Paljon toistuu laulu Kangastus jonka taustoja haluaisi penkoa. Sekä joitakin nimiä joita nousee esille. Kangastus-laulu ei ole Dallapén versio, jota ei ollut "tuolloin" 1938 vielä ilmestynytkään.

Hienoja yksityiskohtia, fetisistisiä näyttelijöiden, elokuvalehtien nimiä, siirtomaakauppaa ja arjen luksusta, joista nainen saa yksin nauttia, ja viettää laatuaikaa. Hän saa haaveilla. Haaveilla, istua rauhassa nojatuolissa, syödä makeita persikanpuolikkaita tölkistä, kuunnella radiota. Haaveilu elokuvien käydyistä ja käymättömistä kohtauksista vie kauas arjesta ja menneisyydestä, 1930-luvun natseita ja stalinin vainoista. Mussolinikin taisi tärkeillä ja saapastella saapasvaltiossa.

Ja toisinaan laittaa kynnet ja kädet kuntoon. Toisaalta. Mielenterveyden järkkymisestä, syyllisyydestä ja ahdistuksesta kertoo kynsien, kynsinauhojen repiminen, itsensä rankaisu.

Kuten herran ystävät eli keskiviikkokerho jossa 4 - 5 miestä, ystävää vetää brenkkua ja puhuu politiikkaa, nationalismistakin. Vaikka miesjoukon yksi jäsen Joachim ”Jogi ”Jary on juutalainen. Tapahtuiko se vuoden 1936 olympialaisissa tuo skandaali jossa todistajien ja valokuvien mukaan juutalainen Jary voitti pikajuoksun, mutta sitten kuulutettiin tulokset uudelleen, jossa Jagy neljäntenä. Näinkö haluttiin miellyttää natseja jotka istuivat katsomossa? Monta kertaa kesken näytelmän tekee mieli tarttua Mitä Missä Milloin 1938 -kirjaan. Sain kyllä Kjell Westön allekirjoittaman pokkarin mutta kirjahyllyni pursuilevat. Pitäisi ehtiä lukea ensin kirjaston lainat - jotta muutkin pääsisivät niitä lukemaan! Pääsin tätä näytelmää katsomaan vasta nyt kun sain Kansallisteatterilta lipun, kiitos siitä. Muuten en olisi päässytkään.

Tarkennus, mitä pidin olumppialaisina oli tietenkin uunituoreen Helsingin olympiastadionin juoksukilpailu 21.06.1938. Kesäolympialaiset 1936 pidettiin natsi-saksassa.

Jaryä näyttelee Kristo Salminen, joka Riku 3 näytelmää [ Rikhard III ] olen tiirannut tiuhaan. Lääkäri Lorens "Zorro" Areliusta näyttelee Antti Pääkkönen, joka on myös Rikussa useammasa roolissa mm upeana noitana - tai vaan vahvana vanhana matriarkkana Margaretana. Antti on useasti lääkärin roolissa mm Masennuskomediassa ja eilisessä Luulosairaassa...

Tässä keskiviikkoseuran herraretkue joka nauttii etuoikeuksista. Ja muistakin.
Kuvaaja Mitro Härkönen

Kangastus_38_3



Tässä omia tutkimuksia taustasta:

Miten voi yhtä aikaa sekä muistaa että unohtaa oikeusmurhan, jossa huijataan urheilutuloksissa - rasistisista ja antisemitistisistä syistä:
 Suomalainen pikajuoksija Abraham Tokazier wikipediassa:
"Historiaan hän on jäänyt kesällä 1938 juostun oikeusmurhaksi arvioidun 100 metrin juoksun tulosten takia. Useiden arvioiden ja tilanteesta otetun valokuvan mukaan juoksun todellinen voittaja oli juuri Tokazier, vaikka hänet tulosluettelossa sijoitettiin neljänneksi. Syynä tuloksen vääristelyyn on arveltu olleen hänen juutalaisuutensa."

1938 Helsinki scandal race.JPG
By Akseli Neittamo - http://www.hs.fi/urheilu/a1376963435742, Public Domain, Linkki

no muuta en ehtinytkään.

Tekijät


Rooleissa
Noora Dadu, Edith Holmström, Petri Liski, Esa-Matti Long, Cécile Orblin, Antti Pääkkönen, Kristo Salminen ja Timo Tuominen

Ohjaus
Mikaela Hásan

Suomennos
Liisa Ryömä

Dramatisointi
Michael Baran yhteistyössä Mikaela Hásanin kanssa

Lavastus
Katri Rentto

Pukusuunnittelu
Anna Sinkkonen

Tunnusmusiikki
Markus Fagerudd

Valosuunnittelu
Ville Toikka

Äänisuunnittelu
Esa Mattila

Videosuunnittelu
Paula Lehtonen

Naamioinnin suunnittelu
Laura Sgureva



KUVAGALLERIA Flickrissä

sama alla upotettuna:

Kangastus 38 2

Kuvassa Cécile Orblin, Edith Holmström ja Noora Dadu. Kuvaaja Mitro Härkönen.


Kansallisteatterin muita linkkejä:

Kangastus 38 viideo juutuubissa:








Kansallisteatterin sivulta:

"Kjell Westön palkittu romaani upeana näyttämötulkintana Kansallisteatterissa!

Helsinki, Helsingfors. Sumuinen satamakaupunki maassa, jota kaksikymmentä vuotta aikaisemmin riepotteli repivä ja kaoottinen sisällissota, ja ihmiset tekivät nimettömyyden suojissa asioita, jotka myöhemmin haluttiin unohtaa ja joista mieluiten vaietaan.

Eletään kevättä 1938. Helsingin olympiastadion avataan pian, kansainvälisiä uutisotsikoita hallitsee Kolmannen valtakunnan kasvava uho ja tanssilavoilla soi suosikki-iskelmä Kangastus.

Eräänä maaliskuisena iltana varatuomari Claes Thune ja hänen ystävänsä kokoontuvat keskiviikkokerhon merkeissä Kasarmintorin laidalla sijaitsevaan varatuomarin toimistoon. Varakkaista ja etuoikeutetuista miehistä koostuvan kerhon tarkoituksena on tukea poliittisen ja kulturellin keskustelun ylläpitämistä Helsingin kaupungissa sekä samalla suoda jäsenilleen tekosyy ryypätä. Paikalla on myös Thunen vastikään palkkaama konttoristi, aina tarkka ja täsmällinen rouva Wiik, joka seuraa sivusta illan tapahtumia ja kuuntelee hiljaa herrojen puheita.

Mutta kuka on tämä vaitonainen rouva Wiik? Mitä kätkeytyy hänen moitteettoman pintansa alle? Milja Matilda Wiik on osa kansakuntaa jakanutta ja ristiriitojen sävyttämää historiaa, josta Suomi vaikenee.   Tuona maaliskuisena iltana vuonna -38 tuttu ääni tunkeutuu ajan halki ja vaikenemisen muurin läpi. Milja Matilda Wiik antautuu sattuman vietäväksi kohti hetkeä, jossa menneisyys ja nykyhetki kohtaavat peruuttamattomalla tavalla.

Molempien päähenkilöiden − Thunen ja Wiikin − elämänkohtaloista punoutuu otteessaan pitävä tarina ystävyydestä ja petoksesta, häpeästä, voimattomuudesta ja yksinäisyydestä, järjen ja tunteen sovittamattomasta ristiriidasta sekä mahdollisesta ja mahdottomasta rakkaudesta. Se kertoo ihmisen tarpeesta uskoa, että elämällä on tarkoitus myös maailmassa, jossa ihanteet ja teot eivät aina kohtaa ja oikeudenmukaisuus on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Kangastus 38 on myös rakkaudenosoitus tutulle mutta kadonneelle Helsingille, hieno ajankuva, jossa kangastelee pelottavan tunnistettavia näkyjä omasta ajastamme.

Mikaela Hasánin ohjaama ja Michael Baranin dramatisoima esitys perustuu Kjell Westön samannimiseen romaaniin, jolle myönnettiin Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto vuonna 2014. Hasánin ja Baranin edellinen yhteistyö, Amos Ozin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä (2014) sai tunnustusta sekä yleisöltä että arvostelijoilta. Westön uusi romaani Rikinkeltainen taivas ilmestyi Otavalta syksyllä 2017."



Otavan sivulla esitellään suomennettua romaania:

 "Asianajaja Claes Thune on palkannut Matilda Wiikin konttoristiksi pieneen toimistoonsa. Nainen suorittaa kaikki tehtävät moitteettomasti, mutta hänessä on jotain arvoituksellista.

Hiljattain eronneen Thunen elämän kiintopiste on kuuden ystävyksen Keskiviikkoklubi, joka kokoontuu väittelemään politiikasta.

Kun kerho kokoontuu Thunen toimistossa, Matilda tunnistaa äänen menneisyydestään. Pintaan nousevat piinaavat muistot vankileireiltä, eikä entiseen ole enää paluuta. Yöllä kuvat tulivat väkisin, ensimmäistä kertaa aikoihin. Matilda oli ollut mukana ensimmäisessä kuljetuksessa."

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Harakka on komea lintu ja piika oikea ihminen.... Teatteri Avoimet Ovet näytelmä Erottaja 1917-1918

Astuin teatteriin 26.01.2018 eli päivää ennen Suomen sisällissodan alkamispäivän satavuotisjuhlaa. Satavuotispäivää. Sopivasti Erottajalla, Erottajankatu numero viidessä sijaitsee Teatteri Avoimet Ovet. Kuinka hauskaa, ja karmeaa on astua sisällissodan tarinaan, sodan keskelle, soda, joka tapahtui näillä nurkilla Helsingissä, ja tietenkin Pitkällä sillalla ja Pitkänsillan tuolla puolen, missä me asumme... Nykyinen Helsinki, Helsingfors, Hesa tai Stadi on jakautunut - rahan mukaan. Silta vieläkin on rajana siihen, kenellä on varaa asua missäkin. Tosin lähiöihin on piiitkä matka. Jänskää oli katsoa lahtarien lahtausta kun yleisössä oli myös Armomurhaaja elikkä Matti Onnismaa...

Plussaa oli vaihteeksi Helsingin historia, synkkäkin. Ja ylitin Pitkänsillan, sinne, rikkaiden puolelle tulin, sinne, jossa teatterit sijaitsevat. Kävin myös Akateemisessa Kirjakaupassa, joka myös sijaitsi tuolla rikkaiden puolella, pitkänsillan tuolla puolen, tapahtumassa Suomen sisällissota 1918. On hirveän jännittävää kävellä keskellä historiaa, pimeässä illassa, kaamoksessa, ja näin presidentinvaalienkin aikana... Ja miettiä, arvailla tulevaa, vihapuhetta, joukkoja.

Palatakseeni Teatteri Avoimet Ovet näytelmään Erottaja 1917-1918.
On kaksi kertojaa, Dianapuiston upea jousinainen Diana, tai sitten vain lyhtypylväs, ja sitten Erottaja, joka on vain Erottaja, miespuolinen.

Näen tämän näytelmän päähenkilön, Idan näkökulmasta. Hän on oikean elämän Ida Redsven, tyttö, joka tuli maalta piikomaan. Näen jotain samaa itsessäni tulin piikomaan Helsinkiin – poikakotiin.

Tässä tarinassa, luultavasti, isäntä ei luultavasti raiskaa piikaa, jota pikku hiljaa alkaa kiinnostaa tasa-arvo, työläisen oikeudet, lakkoilu ja kahdeksan tunnin työpäivä. Katsoin aiemmin Hovimäki-sarjan sesonkia 2 jossa oli mm Turun palo. Tässä sarjassa etuoikeutettu ylimys rietastelee palvelusväen kanssa silloin tällöin. Mutta tässä tarinassa etuoikeutettu rikas mies vaatii jämptit aamiais-, ja päivällisajat ja iltateeajat. Eikä itse tee mitään eikä edes osaa keittää vettä. Koska aiemmat tekevät sellaisia.

Äijä elikkkä rehtori Oskar Rosenqvist on hyvinkin luokkatietoinen ja pitää itseä koulutettuja ja sivistyneenä. Ja punaisia ja muutenkin työläisiä, orjia, kotiorjia, duunareita ja muita työläisiä itseään alempina, kouluttamattomina ja sivistymättöminä. Äijälle ei tule hetkeään mieleen kuinka vaikea on köyhälistön päästä opiskelemaan. Piika tekee töitä aamusta iltaan 24/7, mutta hänellä on yksi vapaailta viikossa - ellei herrasväki tarvitse häntä silloin. Piialla ei ole mahdollisuuksia opiskella eikä mennä kulttuuririentoihin. Hänellä ei ole varaa. Eikä aikaa. Äijä - tuo valkoinen valkoisen vihatekstin suoltaja haluaa osoittaa nuorelle naiselle paikkansa ja luokkansa. Agitaattoreiden kokouksiin ei saa mennä. Työväentalolle ei saa mennä tansseihin. Ja niin edelleen.

Hänen vaimonsa Julia Rosenqvist muistuttaa Margaret Atwoodin Orjattaresi -romaanin etuoikeutettua naista, jota orjatar palvelee. Kumpikin hienostorouva haluaa ensin auttaa heikompiaan ja köyhempiään. Julia tässä antaa auttavan kätensä, siis sanansa ja neuvonsa, mutta ei rahaa eikä turvaa, ja opettaa työläisiä ja köyhälistöä mm syömään terveellisemmin ja pukeutumaan järkevämmin, lämpimästi. Rouva ei edes osaa laittaa ruokaa, silti jakelee neuvoja. Ja on joko noin tyhmä, asiaan perehtymätön tai jotain muuta vastaavaa ettei tajua / ymmärrä ettei köyhillä ole varaa kuin tietynlaiseen yksinkertaiseen ruokaa. Jos siihenkään. Köyhässä perheessä lapsille voi olla vain yhdet kengät - jota käytetään vuorotellen.

Mutta kumpi heistä - piika Ida vai frouva - on oikeasti vapaampi ihminen? Piika voi lähteä milloin vaan tyhjän päälle lapsettomana. Rouva sen sijaan on naimisissa luokkansa ja fasadinsa ja heh myös aviomiehensä kanssa. Tämä äijä haluaa pitää frouvaa kurissa. Frouvakin on vain miehen palvelija, trofeevaimo, lastentekokone, terveiden onnellisten lasten joilta ei mitään puutu. Kuulostaa kovin natsi-Saksalta.

Sitten Ida tapaa - jonottaessaan herrasväelle jotain tuikitärkeää - rasittavan niskaan hönkivän pojan, joka kuitenkin osoittautuu kiinnostavaksi ihmiseksi, punaiseksi päälliköksikin kohoava korskea nimeltä Juho Koskelainen.

Maija Andersson oli oikein mainio, kyyneltenpusertaja, jolla oli täydellinen luukki, sopiva nuttura, kaino esiliina ja silmät jotka unelmoivat. Hän muistuttaa jotain maalausta,naista, muotokuvaa, ei ehkä Thesleffin tekemää, ei ehkä Schjerfbeckinkään.

Kuulustelupäiväkirjoihin perustuvat kuulustelut ovat sopivan rytmisiä, synkkiä, jyrkkiä. Juuri edellisenä päivänä olin katsomassa Kansallisteatterissa Kjell Westön romaaniin perustuvan näytelmän Kangastus 38. Näiden naisten elämänkohtalot kiinnostavat. Helmikuussa on tulossa KOM teatteriin Veriruusut, sitten minulta on vielä näkemättä Helsingin kaupunginteatteriSuomen hauskin mies. Twitterissä voi seurata useampaakin vuoden 1918 uutisvirtaa, tekstin tai valokuvin. SKS julkaisi komean sivun 1918 minä olin siellä osoitteessa 1918.finlit.fi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura järjesti myös tapahtuman Vuosi 1918 kirjallisuudessa.

Musiikki on julmaa välillä, rumpupatteriston lautasia kuljetetaan mukana kuten Viirus teatterin näytelmässä Mästaren och Margarita kuljetettiin suurta mikrofonia sekä valospottia. On hienoa, että näyttelijät raahaavat, kuljettavat soittimia, valoja, mikkejä. En tiedä, miksi.

Viime vuonna marssin Martta Koskisen jäljillä, taloissa missä hän on Helsingissä asunut... Ja kävi ilmi, että hän on asunut naapurissani! Seinässä ei ole laattaa, eipä tietenkään.

Erottaja 1917-1918 -näytelmän jälkeen ihmiset ovat miettineet, oliko ne tosiaan saksalaiset, jotka valtasivat Helsingin. Näin sanoi Anneli Kanto eilen.

Näin tämän vapaalipulla, kiitos siitä Teatteri Avoimet Ovet. Naisen eurolla harvoin pääsee mihinkään... Tietenkin pitkälle, siis kauas. Ja vaikkapa työväenopistoon, joka elää uutta renessanssia - vaikka fasistihallitus yrittää leikata kaiken kulttuurin ja koulutuksen. 


Tekijät:


teksti Anneli Kanto, Heini Tola
ohjaus Heini Tola
skenografia Veera-Maija Murtola
musiikki Suvi Isotalo
valosuunnittelu Luca Sirviö
rooleissa Maija Andersson, Paavo Kerosuo, Karoliina Kudjoi, Miika Laakso, Jukka Pitkänen, Outi Vuoriranta

Esityksen kesto noin 2 h. Esityksessä on väliaika.

ensi-ilta oli 12.9.2017


 Avoimien Ovien esittelysivulta:
 "Erottaja 1917–18 Näytelmä kertoo punaisen Helsingin noususta ja kukistumisesta vuosina 1917–18. Päähenkilö Ida Redsvenin tarina on tosi. Hän oli toinen niistä punaisista helsinkiläisnaisista, joka sai tuomion valkoisten voiton jälkeen. Ida on palkattu rehtori Rosenqvistin perheeseen ja hän ystävystyy perheen äidin kanssa. Naisten tiet alkavat kuitenkin erkaantua Idan kääntyessä punaisten puolelle.

Kun Ida saa selville, että perheen isä toimii aktiivisesti valkoisten hyväksi, piian ja isäntäperheen välille repeää ylipääsemätön kuilu. Puhuvat katulyhdyt elävät mukana nuoren itsenäisen Suomen alkutaipaleen myllerryksissä: on lakkoja, mielenosoituksia, kapinoita, leipä-, maito- ja halkojonoja. Ja rakkautta! Ida taistelee sen aatteen puolesta, mihin lujasti uskoo. Idan kämmenelle mahtuva unelma on: Joskus minullakin on perhe, lapsia. Miehellä on työtä, lapsilla ruokaa ja kengät. Kun on vapaapäivä, voi mennä kävelemään Esplanadille. Eikä kukaan sano minulle, ettei harakka ole lintu eikä piika ihminen.

Näytelmä kertoo historiallisten kehityskulkujen toistuvuudesta. Väkivalta ei ala kiväärin luodista, vaan vihapuheesta."

Teaseri eli kiusoittelija traileri juutuupista ja muita harkkoja:


Tviitailin ja instagrammasin näytelmän jälkeen:



lauantai 20. tammikuuta 2018

Punainen viiva. Red Nose Companyn klovnit Mike ja Zin lyövät peliin kerroksia ja kalvoja olanyliheittimeen, henkiseen sellaiseen

Punainen viiva oli teatterinautinto tänään / toissapäivänä 18.01.2018 Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. Oli kuulemma 101. esitys. Klovnit ovat vaan niin mainioita. Viattomia, hovinarreja jotka paljastavat kuninkaan hulluuden laajuuden, tervehenkisiä tai maahenkisiä kylähulluja. Mutta myös kuninkaita kumartava rahvas saa katsoa peiliin.



Punainen viiva ja punaiset nenät. Red Nose Companyn klovnit Mike ja Zin lyövät peliin kerroksia ja kalvoja olanyliheittimeen, henkiseen sellaiseen. Korpikirjailija Ilmari Kiannon romaanin Punainen viiva lisäksi kerrotaan kirjailijan itsensä, Iku-Turson kiinnostavaa elämäntarinaa. Nostetaan jalustalle, mutta myös kritisoidaan. Kianto kannatti moniavioisuutta, mutta arvosti naisessa siveyttä. Jos muistan ajatuksen oikein. Pojat muualla tutkivat ulkomaalaisia maagikkoja, höyrypäitä ja kirjailijoita - vaikka Kiannossakin olisi sarkaa ja särmää. Hän oli Suomelle sekä kansalliskirjailija että maanpetturi. Suomi on kovin hätäinen takin kääntämisessä, mutta lopulta, kiitos, seisoo... Tai ainakin sadan vuoden päästä. Red Nosen pellet pysähtyivät tätä miettimään, miksi kuluu sata vuotta ennenkuin oikeus voittaa, unelmat toteutuvat...


Iku-Turso on myös Iki-Turso ja Iggy Popin laulut Lust for life ja Passenger liittyvät tähän tabernaakkeliin. Minäkin teininä yhdistin Iki-Turson ja iggyihanan Iggy Popin. Keksin iggyliikkujan jne. Näinkin Iggyn livenä 1987. Olen nähnyt hänet nyt neljällä vuosikymmenellä, ja myös Iggy and the Stooges -poppoon kera Lontoossa, Helsingissä, Tukholmassa ja tietenkin Tampereella, nääs, Saunassa ;)

Kiannon romaani oli tärkeä minulle tuolloin 80-luvulla edustaen impivaaralaisuutta. Omaa tahtoa ja juuria. Muu vanha kirjallisuus - äh se harmaa kuin ladonovi, jota asiasta ja vihdoin jo kritisoitiin Sianhoito-oppaassa. Mutta Kianto oli väkevä. Tuolloin (1980-1989) kolahti Kathy Acker, Daniil Harms, Ambrose Bierce, John Watersin Shokkiarvo, Oskar Reponen, valikoitu pokkarikauhu, Odessa kustannuksen Perikato-sarja, Angelika, Simone de Beauvoir, Getrude Stein, Anja Kauranen, Jean Genet, Päivi Alasalmi, sarjakuvia, en jaksa enempää tähän tuutata. 

Kirjan takakannessa on Kiannon symboli, logo Tursaansydän




Joka muistuttaa klingonien logoa tukholmalaisessa lähitulevaisuudessa tapahtuvassa tapahtumassa – joka ei ole tästä maasta…




Ilmari Kianto seura ry kertoo tursaansydämestä sivullaan: --- ”ikivanha kironsuojelumerkki, joka perustuu jo muinaisessa Intiassa tunnettuun swastika-merkkiin. Sitä tavataan Suomessa satojen vuosien ikäisissä puuesineissä, aitanovissa ja astioissa.

Ilmari Calamnius (sittemmin Kianto,1874-1970) tallensi sen itselleen jo 1800-luvun lopulla Suomussalmella lapsuuskotinsa rannassa seisoneen isonvihanaikaisen ladon ovesta ja käytti sitä sittemmin koko elinaikansa omana logonaan mm. sineteissä.
Tursas-sanan mytologisia merkityksiä ovat mm. merihirviö, vesihiisi, vedenhaltija, maahinen, haltija, jopa jättiläinen. Turso, Iki-Turso mainitaan myös Kalevalassa. Eräs mustekalalaji kulkee myös nimellä tursas tai meritursas.

Myös Turjanlinna kuulostaa ihanalta - sekä goottilaiselta, kauhuromanttiselta, jylhältä paikalta että hyvin suomaiselta, jurolta tervanmustalta kotipesältä jota ei tuuli tuiverra. 


Iggyn ja Bowien Berliinin hurjat vuodet, hyvin kylmät, traagiset, mutta myös ikuiset levyt jotka olivat kylmän sodan ja epävarmuuden ajan, punkin ajan tuotteita, kataloogeja sieluun... Ydinpommin varjossa. Miltei samaan aikaan 1970-luvun lopulla Kianto makaa sairasvuoteella ja odottaa, että Kekkonen saapuu ryyppäämään. 

Punanenät muistuttavat kuinka kovaa oli elämä tuolloin, hiihtää 40 km lähimpään kauppalaan, kylään. Lastenarkkua kantaen, vetäen. Kuinka kahvia voi juoda vain jouluna. Kun jauhot ja ryynit loppuivat. 

Ja kuinka kuppari vai oliko ennustaja oli sekopää joka vouhotti kuinka vaarallista on mennä vetämään punainen viiva, äänestää. 
Joka pelotteli ihmisiä turhaan. Hän siis oli aikansa trolli ja botti. Ikävä kyllä. 

Samana päivänä tai seuraavana päivänä on hesarin Instagram-sivulla amerikkalaisesta kaivoskaupungista joka erehtyi äänestämään presidentinvaaleissa tuota oikeasti pelottavaa pelleä, trumppia, joka tietenkin petti työläiset. Antoi tyhjiä lupauksia. Tietenkin. Yhdessä kuvassa on teksti jossa paikallinen hihhuli eli pappi joka kielsi äänestämästä Hillary Clintonia. Tuntuu hirveältä lukea tänä päivänä, tänä avaruusaikana tuollaista jälkeenjäänyttä propagandaa, vihapuhetta ja kiristystä. 

Teatteri oikeasti voi viedä meidät kahdeksi tunniksi nautintoon, nirvanaan, uuden äärelle mutta myös muistuttamaan epämukavuusalueella tasa-arvosta, empatiasta ja onhan tämä meno sopivan pitelemätöntä, tuhmaa ja rokkenrollia 

Ihan alussa ihan kaikki toivotetaan tervetulleeksi. Ihan kaikki. Nirvanan Come as you are. Ja tuleehan siinä tippa silmään. 


Punanenät kertovat suomen historiasta mutta myös tulevaisuudesta. Naisen metri on 80 senttiä. Mitä vihapuhe saa aikaan. Musiikki on mun oman elämän, ja myös Trainspottingin soundtrack. Tärkeitä lauluja, aaltoja, kuohuja. 


Pienimuotoinen esitys mm hanureineen muistuttaa myös hurjien, ja rohkeuden juutalaisten teatteria upean Weimarin ajan tai Weimarin tasavallan, hallinnon jälkeistä, limittäistä aikaa, kun natsit alkoivat häärätä ja määrätä. Mm kulttuurissa ja esittävässä taiteessa. 

Kuulostaako tutulta?

Zinin ilmaisussa on sekä kuonoa nyrpistävää Lurppa-koiraa ja Blixa Bargeldiä. Mike muistuttaa aidosti Petteri-Punakuonoa, miesBambia, siis uros-Bambia, joka hyvin avoimin katsein katsoo tätä maailmaa. Mutta siinä missä disney valehtelee niin nämä otukset nousevat saippualaatikon päälle kuten lontoolaisessa puistossa. Saippuan tai nitroglyseriinin… ;) Agiteeraamaan! Ohjelmavihkonen on kaunista luettavaa myös kannesta kanteen. Siitä en laita kuvia. Katsokaa itte, livenä. Tämä on silkaa dynamiittia!


Muistan kun pikkukylän vanhaa herraa tahdottiin mukaan uuden vuoden rientoihin ennen muinoin 1990-luvulla, että Aatos, haluaks sie vallaa tinnaa? Johon Aatos: Mitä, dynamiittia?

Mutta kaivavatko pojat omaa juoksuhautaansa kun tekevät näin täydellisiä ja myös epätäydellisiä ja interaktiivisia esityksiä. Esitys osuu nappiin ja tappiin. Komiikka toimii, ajoitus on hyvin harkittua. Mukana on myös harkitsematon lisä, improvisointia, ihmisen kikatukset ja hirnahdukset. Taloon sopivia lausahduksia että tirehtööri Myllyaho varoitti, että yleisö on hidasta….

Ainoa mistä en pitänyt tai olisin tehnyt toisin oli Perfect day -kohta, jossa en olisi laittanut laulua ja kerrontaa yhtä aikaa. Vaan enemmänkin lomittain kuten aiemmin oli kudottu tätä verkkoa. Että kumpikin osuus olisi vuorotellut. 

Just a perfect day. Myös Lou Reed on jättänyt meidät mustine kynsilakkoineen. Kajaleineen kaikkineen ja akustisine kitaroineen.



En ymmärtänyt oliko laulun " You're going to reap just what you sow " viittaus natsien ja persujen sitä saa mitä tislaa (tilaa) hokemaan? Tarinassa on kerroksia. Valitettavan ajankohtainen.






Hieno Suoni 100 Suomi 100 siis. Onneksi ei sentään Suoli 100. Ja erityisesti sisällissota -aiheinen tulkinta. Sisällis 100. Sisällissata. Kirja ilmestyi 1909, ja aiheen oli siis eduskuntavaalit keväällä 1907. Kuitenkin lähitulevaisuudessa alkoi kansalaissota 1918. 


Äänestämisen, ja punaisen viivan vetäminen, mahdollisti demokratian jokaisen torpan ukolle ja myös akalle. Ajankohtaista oli presidentinvaalien ennakkoäänestyksen toinen päivä jolloin minäkin kävin vetämässä viivan. En vetänyt valkoista viivaa miestenhuoneessa enkä edes punaista mutta vedin vihreän viivan. 

Ajankohtaista oli myös lumipyryssä eli lumi-infernossa suomeen tulleet pandakarhut Lumi ja Pyry. Jotka aikalailla muistuttivat Ziniä ja Mikeä.  

Tekijät:
Klovnit Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen)


Teksti: Ilmari Kianto ja työryhmä
Näyttämöllä: Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen)
Ohjaus: Otso Kautto / Teatteri Quo Vadis
Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen / Turun kaupunginteatteri
Valosuunnittelu: Antti Kujala / Teatteri Avoimet Ovet ja työryhmä
Tuotanto: Niina Bergius ja Tuukka Vasama / Red Nose Company
Tekstin oikeudet: Kiannon Turjanlinna Oy / pro Ilmari Kianto



Ensi-ilta oli Teatteri Avoimissa Ovissa 22.1.2016

Kesto: n. 2 tuntia (sis. väliajan)


Näin tämän Kansallisteatterin vapaalipulla. Kiitos siitä. Muuten en olisi tätä nähnytkään. Tulopoliittisista syistä. 



Kuvasin eilen Tallinnassa katutaidetta mm Linnahallissa, ja laitetaans tähän ärjyvän karhun kuva.



Tämä olisi minun Turjanlinnani...
Kuvasin eilen 19.01. Tallinnassa katutaidetta mm Kalamajan aluella





Matskua:

Ilmari Calamnius, sittemmin Kianto  (1874-1970) Ilmari Kianto seura ry sivulla.  

Kiannon Turjanlinna Oy Ilmari Kiannon perikunta, osakeyhtiö sivulla.

Ilmari Kianto ja Turjanlinna Suomussalmen nähtävyyksissä sivulla.
josta lainaus: Turjanlinna
" Kirjailijamestari Ilmari "Iki" Kiannon (1874-1970) taiteilijakoti, on yksi Suomussalmen kiinnostavimpia käyntikohteita. 

Kumpaakaan Turjanlinnaa ei enää ole, on vain rauniot 
ja pienehköjä rakennuksia Turjanlinnaksi kutsutulla alueella Kiantajärven rannalla. 

Ilmari Kianto muutti Suomussalmelle vaimonsa ja poikansa kanssa v. 1907 ja asettui 
asumaan Niettussaareen "Punaisen Viivan majaan". Perheen kasvaessa kävi maja 
pieneksi ja Kianto alkoi etsiä perheelleen uutta kotipaikkaa. Mieluisa paikka löytyi 

vastapäiseltä rannalta ja hän alkoi hankkia sitä itselleen. Monien vaikeuksien jälkeen Kianto onnistuikin aikeissaan ja pääsi rakennuttamaan ensimmäistä Turjanlinnaansa, joka valmistui v. 1912. Esikuvina Kiannolla olivat taiteilijaystäviensä huvilat, mm. Sibeliuksen Ainola, Gallen-Kallelan Kalela ja Järnefeltin Suviranta. "







Mursunsydämet.svg
By Mursunsydämet.jpgTuohirulla derivative work: WebHamster (talk) - Mursunsydämet.jpg, Public Domain, Linkki