lauantai 30. syyskuuta 2017

Kylmä kamaridraama skifeili kiinnostavaksi: Espoon kaupunginteatterin Seuraavat 500 vuotta

Matkustin kauas, ironisesti, Espoon kaupunginteatteriin kalliisti seutulipulla, mutta varsin nopeasti. Kampista alle vartissa. Pysäkiltä näkyi ruska ja teatterirakennus. Ajattelin syödä eväät puistonpenkillä, mutta sen oli vallannut tekstaava mies ja hänen polkupyöränsä. Normaalisti penkille mahtuisi neljä ihmistä. Nyt vain yksi mies. Ja hänen pyöränsä. Nykyaika on täynnä huonosti käyttäytyviä ihmisiä, jotka elävät täysin miten haluavat. Eivät välitä ilmastonmuutoksesta, jonka elämäntavoillaan itse aiheuttavat. Kovin monta puistonpenkkiä ei kilometrin säteellä löydy. Mutta pääsen istumaan kauas Shakespearean Rikun kanssa. Se on kirja. Rikhard III. Jonka näin näytelmänä eilen Willensaunassa. Olin huomaavainen kun söin eväät ulkona, enkä bussissa enkä teatterissa.

Minut sai Espoon teatteriin Eero Aho. Halusin nähdä tämän Paavo Westerbergin kantaesityksen. Minulla oli hyvä paikka. Carl-Kristian Rundman istui jo lavalla lyyhyssä, mutta ehkä kuin pantterin valmiina. Muistutti kun astui Lontoossa näytelmään Sweeney Todd, itse asiassa se oli musikaali, jossa näyttelijät itse toimivat myös muusikkoina. Kun astumme tilaan niin taustalla soi  musiikkia, joka muistuttaa Doorsien piisiä The End. Se jättää kaikki tie, polut, valinnat sekä avoimiksi että suljetuiksi. Olemmeko keskellä psykologista testi? Psykologiahan ei ole tiedettä, vaan sadismia ja eläinrääkkäystä. Ja matematiikkaa ;) Kuka meitä valvoo? En käytä sanaa "synti", koska sellaista ei ole. On vain moraali, ja arvomaailma. Minne meidät johdatetaan.


Lavastus oli industriaalia tilaa, jossa lohduttomat betoniseinät ja kova valaistus. Mieleen tuli Christopher Nolanin elokuva Yön ritari ( Dark knight, 2007 ) jossa oli hyvin ahdistavan matala ja silti leveä, loppumaton tila - jonkinlainen teollisuusalueen ja loftin oloinen batcave, moderni lepakkoluola, jossa Christian Balen esittämä Batman ompelee roisisti omia tikkejään.



Olemme lohduttomassa tilassa. 

Ehkä nykyajassa. Ehkä lähitulevaisuudessa. Ehkä vaihtoehtoja on monia. Ehkä rinnakkuuksia on minua. Monia! Rinnakkaistodellisuuksia on monia. Kenen tarina kuullaan? Kuka kirjottaa historian? Kuinka kauas kamaridraamassa pääsee? Olemmeko dystopiassa? Missä ajassa? Kuka meidät kirjoittaa? Tämä tzetti saa ihmisen kyllä ymmälleen, toimimaan ja ahdistumaan. Levottomaksi.

Ristikot valaistuina ja valaisemattomina, pakkoeleet, häiriöt kävellä niin, ettei osu ääriviivoihin. Toinen Jack Nicholson -mielleyhtymä kärttyisästä ihmisvihaajasta. Mieleen tuli myös Simpsonit –jakso, jossa Homer joutuu uuteen ulottuvuuteen.


Mihin ulottuvuuteen pääsemme? 

Ehkä olemme Kubrickin kultaisessa leikkauksessa. Itse en pidä Kubrickista, koska ne elokuvat ovat niin kylmiä. Mutta väärällä tavalla. Kaikkea katsellaan kuin jääpalan sisältä. Olen kyllä hänen visuaalista kylmää silmäänsä seurannut kymmeniä vuosia.

Pidinkö tästä näytelmästä? Nautinko? Tässäkin olemme monivalintatehtävässä ja ristikkäisvalaistuksessa. Polut risteilevät, impulssit heräävät. Ymmärsinkö? Tulkitsinko liikaa? Tulkitsinko liian vähän? Meninkö metsään? Mitä löysin metsästä? Trilleriä? Kauhua? Vieraintuneisuutta? Epävarmuutta?


Missä Helvetissä olemme? 

Kaipaammeko vierellemme Vergeliusta, joka näyttää valoa? Kenen maalaama Helvetti saa olla? Mihin himo saa viedä? Mikä on sanavapaus nykyään? Miksi kirjapainotaitoa käytettiin vain hihhulien propagandana? Kansoille oopiumia painetusti? Onko Kekkoslovakia-termia niin menneen talven Lumia, että pitää raapia kokkoon nuiva ja lurpsahtanut luterilaisuus?

Ehkä tämän näytelmän rakenteessa, toistoissa on jotain samaa kuin dokumentissa Huone 237 - tuo Ylelläkin tullut elokuva - jossa veivataan Kubrickin Hohtoa niin, että elokuva menee sekä etu- että takaperin. Eli päällekkäin. Tähän laitan vain pari Jackin kuvaa.





Ostin ohjelmalehtisen vaikka ei olisi ollut varaa. Mutta halusin.


Näytelmä oli hyvin vieraannuttava. 

Ahon pitkässä monologissa, listassa oli välillä jotain samaa kuin Saarikosken runossa, välillä junnattiin kuten  Peitsamon piisissä Perseitä, perseitä, perseitä. Sekä huumelaulua Me gusta!

Rundmanilla oli myös omat popkulttuurin hetkensä. Sekä Jokerin - they're coming to take me away ha haa hi hii. Että jonkin toisenkin. Onko Rundmanin hahmo pelle. Onko häntä pidetty pilkkanaan.

Kuka on Ria Katajan hahmo. Ria Katajaa näin paria päivää aikaisemmin näytelmässä KEUHKOT. Aion nähdä kyllä tiiviimminkin tulevaisuudessa.

Alussa Rundnanin hahmo puhuu kuulustelussa kuin työhaastattelussa, sitten kuten Tinderissä.

Jos näillä valoilla ei tule epilepsiakohtausta tahi migreeniä niin millä tulee. Ne toimivat. Säikäyttivätkin. Vahvoja näyttelijöitä. Hurjia näyttelijöitä. Vaatteiden vauhdilla persoonien vaihto. Tai ammattien. Tai odotuksien. Pienillä eleillä ja ryhdillä muutos, laitostuminen.

Onko tämä kyttäsarja? Rikostarina? Kylmä kamaridraama. Mitä teesejä nyt naulataan? Ristiinnaulitaan? Kuka saa jäädä historiaan? Kenen kääntämää meidän aikamme on?

Katsoin ilmaiselta kanavalta englantilaista selkokielistä ohjelmaa, jossa esiteltiin Cockpit - joka ei ollut Tom of Finland -tyyppinen huima nahkamesta, synnillinen herraklubi, vaan pubi, jossa ennen muinoin harrastettiin iljettävää eläintenrääkkäystä, kukkotappelua. Mikä tämän näytelmän koiratappelu oli.

Olemme niin posthuman, joka Suomessa voi tarkoittaa myös inhimillisyyden jälkeistä aikaa. Empatianpuutetta. Somevihaa.

Put your helmet on...

Twitter on liian pieni suomalaiseen kouraan. Kirjoitin: Kylmä kamaridraama skifeili kiinnostavaksi, pähkinä purtavaksi. Valaistus ja klaustrofobia.

Kas tässä juutuupin pätkät. Oikea traileri ja mielleyhtymät omani sitten:



Tässä Espoon kaupunginteatterinsivulta matskua:
 " SEURAAVAT 500 VUOTTA KANTAESITYS 20.9.2017
Paavo Westerbergin uusi näytelmä on moderni draama perisynnistä ja syyllisyydestä. Intiimin ja samalla universaalin tarinan ytimessä ovat ikuiset kysymykset ihmisyydestä ja olemassaolon tarkoituksesta.

Näytelmä tapahtuu aikana jolloin ympäröivä maailma on murroksessa, ehkäpä jonkin suuren poliittisen kriisin tai jonkin muun maailmanlaajuisen katastrofin ollessa käynnissä.

Tapahtumat saavat alkunsa viattomasta koiratappelusta. Tai sitten kaikki alkoi puutarhajuhlissa kauan sitten. Tai squashkentällä muutamia vuosia sitten. Nyt ollaan kuitenkin rikostutkijan toimistohuoneessa syrjäisellä poliisiasemalla, esikaupungin laitamilla, kenties joskus kauan sitten rakennetun metroaseman vieressä. Onko kyse tästä hetkestä vai huomisesta? Onko kyse jostain, mitä tapahtui 500 vuotta sitten? Vai seuraavan 500 vuoden päästä?

Mitä me muistamme ja miksi? On tapahtunut rikos. Mysteeriä ratkovat kolme henkilöä, kukin omalla tavallaan. Jokaisella on syynsä. Jokaisella syyllisyytensä.

Seuraavat 500 vuotta on kiihkeä trilleri, joka käsittelee luterilaista elämänvalhetta, perisyntiä ja syyllisyyttä, elämätöntä elämää ja elettyä. Samalla se on kolmen henkilön välinen ankara draama, joka aukeaa vähitellen ja tarjoaa yllätyksiä ja hurjia käänteitä loppuun saakka.

Teksti ja ohjaus Paavo Westerberg Rooleissa Eero Aho, Ria Kataja ja Carl-Kristian Rundman
Dramaturgi Jukka Viikilä Lavastus ja pukusuunnittelu Markus Tsokkinen Valosuunnittelu Ville Seppänen Äänisuunnittelu Tommi Koskinen Videosuunnittelu Timo Teräväinen Maskeerauksen suunnittelu Kaarina Kokkonen Valokuvat Stefan Bremer / Andreas Janett Traileri Timo Teräväinen ja Matti Helariutta "

ja ulkopuolelta: Varasin Eero Ahon ja Johannes Holopaisen takia piletit Tuntemattomaan... :

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.