Nuori ja lahjakas kirjailija, taiteilija, suurten paineiden alla, voin hyvin ymmärtää, onko työrauhaa, pienet, kitisevät nuoret lapset, köyhyys, laskujen tuleminen, tuvan kylmyys. Pellon kylmyys, ihmisten, kunnan kylmyys. Tyhmyys ja lyhytnäköisyys. Timon kuoleman jälkeen saapui Pellon kunnan karhukirje. Otsikon viittaus Hymy-"lehden" "kirjoitus" Riiput jo ristillä Timo K. Mukka ( vuodenvaihde 1972–1973).
Minä en itse koskaan tavannut Timo K. Mukkaa, lapsia kylläkin oli samassa huoneessa, Annikki Kariniemen kotona. Pohjoisessa on helppo olla renessanssi -ihminen ja pätkätyöläinen. On otettava sieltä mistä saa. Eristyneisyys, kaamos ja koittava kevät jolloin todetaan, että emmä ole tulheet pörröiksi. Että emme ole tulleet hulluiksi.
Mukalla oli erityinen herkkyys kirjoituksissaan, empatia, kirjoittaa myös nuoren tytön näkökulmasta. Kun taas elokuva Milka oli ikävää tirkistelyä, äijän näkökulmasta nuorta alastonta naista. Ikävää. Arkipäivän seksismiä. Seksismi elokuvissa. YouTuben videopätkissä. Hyväksikäytettynä. Levitettynä. Rumana. Kirjat on siinäkin mielessä parempia... Toki Milka-elokuvan olen useasti nähnyt. Se löytyy myös Elisa Viihteen kuukausimaksullisesta Autiosta, jossa on paljon kotimaisia elokuvia ja sarjoja. Miten sitten kuvata seksuaalisuutta elävässä kuvassa, taiteessa. Taiteen keinoin.
Mutta oliko Kansallisteatterin TABU Mukkaa ollenkaan? Pidinkö siitä? Hieno se oli, kylmä. Etäännytetty. Toimisi myös Oopperatalossa ja Kiasmassa. Seela Sella on vain niin upea. Pimeydestä tulevat naisen kädet, punaiset kynnet. Nainen joka ottaa. Nainen joka nauttii. Sellan valkoinen skifiasu.
Tero Jartti oli kuten Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulu -näyttelyn Lenin-patsas jolle maalattu Rönäld Mäkdönäldin pellen kasvot. Leinosen mukana tuota Rönald puujumalaa varastamassa niin ikään Kansallisteatterissa Macbethiä näytellyt Antti Luusuaniemi... Minä itse en koskaan mäkkäriä käytä sen vastenmielisen politiikan vuoksi joka ennen tuhosi vain sademetsiä jonne lehmiä vain tapettavaksi. Nyt tuhoaa koko maailmaa. Ei se yhden vegaanin burgerin myyminen pese synneistä eikä tyhmyydestä.
Pyörivässä näyttämässä on jotain kiehtovaa. Hypnotisoivaa. Kolme sirkkeliä. Vai olivatko ne tasohiomakoneita? Eniweis, kipinät sinkoilivat kuten musiikkijutussa Fame, jota Housut pois -komedian miehet kritisoivat hitsausta että liikaa ainetta x.
Kipinät on pelottava elementti, samoin kynttilät. Vaikka näyttelijä käyttääkin suojakypärää ja kangasta.
Aina ei tienyt, oliko kyse taiteesta vai tekotaiteesta. Tekotaiteesta kuitenkin puuttuu nauru, joka tässä löytyi - viimeistään Pellen kanuunasta. Twitterissä pyöri hauska tviitti että tiu tiu. Heti se uudelleen lähetin.
Mutta mikä ero on taiteella ja ns. tekotaiteella? Ironia? Merkitykset? Tulkinta? Minusta on upeaa että orgaaninen ihminen, taiteilija on rajapinnalla. Äärirajoilla. Katsojan / lukijan / kokijan pitääkin olla tunteva. Tai ainakin etsivä, kyseenalaistava. Mutta kyllä teoksen pitää aueta, herättää oivalluksia, mielleyhtymiä, sovelluksia, sivellyksiä. Mitä sen jälkeen?
Näytelmässä oli hyvin vähän puheteatteria. Osa katsojista ei ollutkaan suomenkielisiä. Alussa ohjaaja Smeds kertoi että sulkekaa puhelimet myös näytöt. Että valo loistaisi. Ja pilaisi esityksen. Että katsoja valaisisi itsensä.
Olimme pitkään pimeydessä. Kuten esim technicolour elokuvassa Kleopatra on ensin pimeys ja alkusoitto. Nykyajan blu ray -katsoja kenties kelaa kohdan yli. Tai käy kuiva-ainekaapilla. Kohentaa asentoa. Virittää kaiuttimia.
Mutta teatterissa ei voi kelata yli. Eikä pitäisikään. Joitakin bimboja poistui kesken Kokki varas vaimo ja rakastaja -näytelmästä. En ymmärrä miksi. Kävin katsomassa kolmasti. Ainakin. Tätä en halua nähdä kolmesti. Esityksiäkin on niin harvoin. Vapaailtoja on harvoin. Lompakossa on harvoin muuta kuin nälkäisiä koiperhosia...
Musiikin esittäjät nousivat sopivassa kohtaa maan alta. Hieno kokoelma tyttöjä viuluviikareita, ja hullu hatuntekijä uruissa. Alun urut tuntuivat negatiivisilta, vain hihhulilta. Ikävää että hihhulit ovat omineet urut. Siis kirkkomusiikki. Mikä on musiikin väärinkäyttöä. Ja sikamaista propagandaa.
Kesti hetken ennen kuin pääsin urkumusiikkiin sisään. Pidän kunnon uruista, Bachista, vaikka joku sanoikin, että Bachin sävellykset olivat, ei nyt kokeiluja eikä kujeiluja, vaan harjoitelmia.
Sitten pääsin esim. Oopperan kummituksen painostavaan tunnelmaan. Olin tosiaankin säkki päässä. Istuin parhaimmilla paikalla. Joitakin äänellisiä viittauksia oli Eyes wide shut -elokuvaan, epämiellyttävään tilaan jättäminen. Taiteen kerroksia ja valintoja.
Lavastemiehet olivat gorillanaamioissaan kuin synkkiä Guerilla Girls - anarkistisen akateemisen feministityhmän jäseniä jotka 1990-luvulla kysyivät, miksi naisen pitää olla alaston päästäkseen museoon. Tätä voi kysyä vieläkin: seksismi, naisviha, naisen esineellistäminen taiteessa, ja kuinka naisilta on kielletty tai tehty mahdottomaksi toimia taiteilijana, opiskella taidetta tai pitää näyttely. Klassisella ajalla. Istua alaikäisenä alastomana nurmikolla vanhojen äijien seurassa jotka kurkkuun asti napitettuna. Viimeksi on ollut ilmoilla #metoo -keskustelu. Minustakin Ateneumin Aino-maalaus on ällöttävä. Samoin myös jokainen naista esittävä alastonpatsas Helsingin puistoissa.
Mutta oliko gorillapäät vain penkkarihuumoria? Ihmisen kehitystä.
Sellalla oli myös Pussy Riot -viittaus, yönmusta hiihtomaski. Se on harmi, että värikkäät hiihtomaskit ovat aina loppuunmyyty urheiluliikkeistä.
Vai oliko naamio burkina vai tšadori. Viittaus älyttömän kauniiseen vampyyrielokuvaan A Girl Walks Home Alone at Night... Vaiko vain ninja?
Mikä on sirkus jota katsomme. Mitä vaaditaan ohjelmanumeroksi? Ketkä ovat yleisöä, ketkä esiintyjiä? Mieleen tuli Uusi Sherlock sarjan jakso, jossa oli kiinalainen sirkus...
Onko elämä yhtä sirkusta, mediasirkusta, tivolia, friikkishowta. Kuka esiintyy, kuka ottaa pääsymaksun.
Minun Kristus-Perkeleeni oli ehkä Rasputin. Tai Corto Maltese. Oliko se / hän myös Shemeikka?
Mitä vähemmän sanoja käytetään, sitä arvaamattomammassa tilassa katsoja on. Vaihtoehtoja on paljon. Rakentaako katsoja esityksen oman arvomaailmansa mukaan, rakkaudesta Mukkaan, naapurin poikaan.
Näytelmässä / performanssissa käännetään roolit ylösalaisin ja toisin päin. Ehkä. Tehokeinoja käytetään sekä hillitysti että hillittömästi. Niukasti mutta barokkisesti. Hillitysti siksi ettei koko alaa täytetä suurella näyttelijäjoukolla täi vuorosanoilla kun esimerkiksi valotaide on keskiössä.
Ehkä koko näytelmä avautuu kuin saniaisen fraktaalit. Olen kuitenkin koko ajan epämiellyttävän ja miellyttävän välillä. Kun pimeys on hurjaa ja ihminen, minä, keskittyy kuuloaistiin.
Näin tämän. Ei - koin tämän Kansallisteatterin vapaalipulla. Kiitos. Suuri.
Jani Leinosen Tottelemattomuus-näyttelystä Lenin lähikuvassa...
Kansallisteatterin sivulta faktalootaa:
Tabun käsiohjelma PDF:
Kuvagalleriaa Flickristä:
Tabu
Huippuarviot saanut esitys palaa Suurelle näyttämölle! Näyttelijät Seela Sella ja Tero Jartti sekä muusikko Pekka Kuusisto kohtaavat helmikuussa kolmen näytännön verran.
TIMO K. MUKKA – KRISTIAN SMEDS
Näyttämö
Suuri näyttämö
Kesto noin 100 min ei väliaikaa
NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ
Esiintyjät
Tero Jartti ja Seela Sella
Musiikki
Pekka Kuusisto
Mukana myös Aino, Ida, Inari, Karina, Lilla, Maia, Saiga, Stella ja Viola Itä-Helsingin musiikkiopistosta.
Teksti
Timo K. Mukka
Ohjaus ja dramaturgia
Kristian Smeds
Neuvonantaja
Kimmo Modig
Valosuunnittelu
Teemu Nurmelin
Äänisuunnittelu
Tuuli Kyttälä
Videosuunnittelu
Pietu Pietiäinen
Pukusuunnittelu
Auli Turtiainen
KUVAGALLERIA Flickristä:
" Pyhäpäivä. Matinea. Suuri näyttämö.
Minä otin sydämeni omaan käteeni
Omilla silmilläni tutkin teitäni
omilla huulillani suutelin haavani
lääkitsin kipuni
Sinua jumala
en tahdo tuntea
en tavata
en rakastaa "
Mukkaa sieltä täältä
Näytelmässä oli hyvin vähän puheteatteria. Osa katsojista ei ollutkaan suomenkielisiä. Alussa ohjaaja Smeds kertoi että sulkekaa puhelimet myös näytöt. Että valo loistaisi. Ja pilaisi esityksen. Että katsoja valaisisi itsensä.
Olimme pitkään pimeydessä. Kuten esim technicolour elokuvassa Kleopatra on ensin pimeys ja alkusoitto. Nykyajan blu ray -katsoja kenties kelaa kohdan yli. Tai käy kuiva-ainekaapilla. Kohentaa asentoa. Virittää kaiuttimia.
Mutta teatterissa ei voi kelata yli. Eikä pitäisikään. Joitakin bimboja poistui kesken Kokki varas vaimo ja rakastaja -näytelmästä. En ymmärrä miksi. Kävin katsomassa kolmasti. Ainakin. Tätä en halua nähdä kolmesti. Esityksiäkin on niin harvoin. Vapaailtoja on harvoin. Lompakossa on harvoin muuta kuin nälkäisiä koiperhosia...
Musiikin esittäjät nousivat sopivassa kohtaa maan alta. Hieno kokoelma tyttöjä viuluviikareita, ja hullu hatuntekijä uruissa. Alun urut tuntuivat negatiivisilta, vain hihhulilta. Ikävää että hihhulit ovat omineet urut. Siis kirkkomusiikki. Mikä on musiikin väärinkäyttöä. Ja sikamaista propagandaa.
Kesti hetken ennen kuin pääsin urkumusiikkiin sisään. Pidän kunnon uruista, Bachista, vaikka joku sanoikin, että Bachin sävellykset olivat, ei nyt kokeiluja eikä kujeiluja, vaan harjoitelmia.
Sitten pääsin esim. Oopperan kummituksen painostavaan tunnelmaan. Olin tosiaankin säkki päässä. Istuin parhaimmilla paikalla. Joitakin äänellisiä viittauksia oli Eyes wide shut -elokuvaan, epämiellyttävään tilaan jättäminen. Taiteen kerroksia ja valintoja.
Lavastemiehet olivat gorillanaamioissaan kuin synkkiä Guerilla Girls - anarkistisen akateemisen feministityhmän jäseniä jotka 1990-luvulla kysyivät, miksi naisen pitää olla alaston päästäkseen museoon. Tätä voi kysyä vieläkin: seksismi, naisviha, naisen esineellistäminen taiteessa, ja kuinka naisilta on kielletty tai tehty mahdottomaksi toimia taiteilijana, opiskella taidetta tai pitää näyttely. Klassisella ajalla. Istua alaikäisenä alastomana nurmikolla vanhojen äijien seurassa jotka kurkkuun asti napitettuna. Viimeksi on ollut ilmoilla #metoo -keskustelu. Minustakin Ateneumin Aino-maalaus on ällöttävä. Samoin myös jokainen naista esittävä alastonpatsas Helsingin puistoissa.
Mutta oliko gorillapäät vain penkkarihuumoria? Ihmisen kehitystä.
Sellalla oli myös Pussy Riot -viittaus, yönmusta hiihtomaski. Se on harmi, että värikkäät hiihtomaskit ovat aina loppuunmyyty urheiluliikkeistä.
Vai oliko naamio burkina vai tšadori. Viittaus älyttömän kauniiseen vampyyrielokuvaan A Girl Walks Home Alone at Night... Vaiko vain ninja?
Mikä on sirkus jota katsomme. Mitä vaaditaan ohjelmanumeroksi? Ketkä ovat yleisöä, ketkä esiintyjiä? Mieleen tuli Uusi Sherlock sarjan jakso, jossa oli kiinalainen sirkus...
Onko elämä yhtä sirkusta, mediasirkusta, tivolia, friikkishowta. Kuka esiintyy, kuka ottaa pääsymaksun.
Minun Kristus-Perkeleeni oli ehkä Rasputin. Tai Corto Maltese. Oliko se / hän myös Shemeikka?
Mitä vähemmän sanoja käytetään, sitä arvaamattomammassa tilassa katsoja on. Vaihtoehtoja on paljon. Rakentaako katsoja esityksen oman arvomaailmansa mukaan, rakkaudesta Mukkaan, naapurin poikaan.
Näytelmässä / performanssissa käännetään roolit ylösalaisin ja toisin päin. Ehkä. Tehokeinoja käytetään sekä hillitysti että hillittömästi. Niukasti mutta barokkisesti. Hillitysti siksi ettei koko alaa täytetä suurella näyttelijäjoukolla täi vuorosanoilla kun esimerkiksi valotaide on keskiössä.
Ehkä koko näytelmä avautuu kuin saniaisen fraktaalit. Olen kuitenkin koko ajan epämiellyttävän ja miellyttävän välillä. Kun pimeys on hurjaa ja ihminen, minä, keskittyy kuuloaistiin.
Näin tämän. Ei - koin tämän Kansallisteatterin vapaalipulla. Kiitos. Suuri.
Jani Leinosen Tottelemattomuus-näyttelystä Lenin lähikuvassa...
Kansallisteatterin sivulta faktalootaa:
Tabun käsiohjelma PDF:
Kuvagalleriaa Flickristä:
Tabu
- ihmisen ääni -
Huippuarviot saanut esitys palaa Suurelle näyttämölle! Näyttelijät Seela Sella ja Tero Jartti sekä muusikko Pekka Kuusisto kohtaavat helmikuussa kolmen näytännön verran.TIMO K. MUKKA – KRISTIAN SMEDS
Näyttämö
Suuri näyttämö
Kesto noin 100 min ei väliaikaa
Tekijät:
NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ
Esiintyjät
Tero Jartti ja Seela Sella
Musiikki
Pekka Kuusisto
Mukana myös Aino, Ida, Inari, Karina, Lilla, Maia, Saiga, Stella ja Viola Itä-Helsingin musiikkiopistosta.
Teksti
Timo K. Mukka
Ohjaus ja dramaturgia
Kristian Smeds
Neuvonantaja
Kimmo Modig
Valosuunnittelu
Teemu Nurmelin
Äänisuunnittelu
Tuuli Kyttälä
Videosuunnittelu
Pietu Pietiäinen
Pukusuunnittelu
Auli Turtiainen
KUVAGALLERIA Flickristä:
" Pyhäpäivä. Matinea. Suuri näyttämö.
Minä otin sydämeni omaan käteeni
Omilla silmilläni tutkin teitäni
omilla huulillani suutelin haavani
lääkitsin kipuni
Sinua jumala
en tahdo tuntea
en tavata
en rakastaa "
Mukkaa sieltä täältä
Timo K. Mukan TABU @SKTeatteri olisi voitu esittää sekä oopperassa että Kiasmassa. Rankka muisto:" Roikut jo ristillä... "— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 6. helmikuuta 2018
— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 23. tammikuuta 2016
Kirjailijakohtalo https://t.co/5zz7lYQuek— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 10. helmikuuta 2018
40 vuotta Timo K. Mukan kuolemasta - lue Ilta-Sanomista hieno muistelujuttu https://t.co/mvWTb4q3Wg— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 10. helmikuuta 2018
Timo K. Mukka ja kultainen vuosikymmen https://t.co/27vO5m0Tur— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 10. helmikuuta 2018
Väitös: #ToniLahtinen: #TimoKMukka kuvasi Lappia uudella tavalla - Turun Sanomat http://t.co/VdA0OwR3Lp— Terttu Uusimaa (@tuusimaa) 21. marraskuuta 2013
Timo K. Mukka maalas Fidel Castron veljekseen? #Ylehistoria insta #TimoKMukka #FidelCastro https://t.co/wgbw1RilRg pic.twitter.com/PLtHZepILo— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 26. marraskuuta 2016
#Renessanssiihminen #TimoKMukka sen jo teki: #duckface #selfie @AteneumMuseum #taiteilijan #omakuva pic.twitter.com/xcFG0zHd1z— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 18. maaliskuuta 2016