Se on katseen matka jostain salatusta... Siinä on inhoa ja häpeää, tirkistellä tirkistelijää.
Sairaus metaforana. Liittäisin tähän kuvat Venetsiasta mutta en ehdi. Onko kolera brexit, ei, vaan vihapuhe, muukalaisviha, terrorismi, mikä. Minulle Venetsia oli Casanovan, Byronin ja Corto Maltesen maa. Tai siis - vesi. Kenraali ja Casanova -näytelmässä olin taas vankityrmissä. Kuinka mukavaa..
Olin hyvin intensiivisesti penkissä kiinni ja varuillani, en tiedä, minkä äärellä olin, tietyt kauhun tunteet, ei nopeat väristykset, vaan hitaasti kasvava pelko, jossa ehkä haluaakin päähenkilön tuhoutuvan, tai ainakin nörtyvän polvilleen, on jotain samaa seksuaalisen kiinnostuksen, sadomasokismin ja muunlaisen valtapelin, ja -peilin kautta. Kiihottua -sana on väärä, en oikein keksi - kylpytakissa euroshopperin halvimman spaghetin kiehuessa ja pesukonetta vahtiessani - parempaa. Näyttelijän on saatava reaktio katsojaan, ja ihmettelin aluksi miks oi miks näin lyhyt näytelmä, eikös Mann jaaritellut loputtomiin ja kun sen kääntää ja vääntää vielä suomeksi, niin pituutta tullee lisää, koska suomalaiset sanat ja lauseet merkitsevät. Niin myös hiljaisuus.... Mutta lyhyessä ajassa Puotila saa sellaisen jännitteen. Ei hän toki ole lavalla yksin. On #allmalepanel. Mutta millainen joukko, triangeli, kolmiodraamaa. Melkein odotin että alkaa soida Mad about the boy kun sellisti-poika juo vintage-colaa...
Eilen Jukka Puotila oli myös märissä vaatteissa - kuten Valmont - Venetsiassa aiheuttaen reaktioita laajalla tunneskaalalla. Mukana näytti olevan Bowien kipu. Kun Puotila riisui niin ei tiennyt tuleeko sieltä Iggy Pop vai Al Pacino, mutta tulikin, pysyikin Gustav von Aschenbachina. Jukka-Pekka Palo kertojana / narraajana / kirjoittajana / mannina - man gegen mann - ja gondolierona oli myös mainio, synkemmin puettu.
Suuria sanoja leijui näytelmä yllä, esirippu oli väkälaitaista, pysähtynyttä aaltoliikettä. Suuria sanoja, joista ei saanut selvää. Tiimalasin koleran värinen hiekka joka vääjäämättömästi valuu pohjalle. Thomas Mannin teksti on tullut tutuksi elokuvasta josta nautin suunnattomasti 80-luvulla. Nykyään kustannustoimittajana en julkaisisi sitä enkä Lolitaa enkä Dusan Makajevin Sweet Movie -leffaa 1988 vuoden Sodankylän filmifestivaaleilla, joista kaikista olen kyllä nauttinut kun nautin suuresta, anarkistisesta tai akateemiseen pölyttyneesen muumioituneesta taiteesta. Eilen itkin Nina Hagenin aidon, analoogisen äänen äärellä - ja absurdisti tunsin olevani kuin L-koodin kuraattori joka itkee videotaiteen edessä jossa mielikuvitushahmo jeesus runkkaa. Tai mitä mies tekikään, mutta intendentti oli haltioissan.
Oli hauskojakin ja irvokkaita hetkiä, kuten stailaus jossa oli Amerikan Psyko -maisia meikkivinkkejä urooille, koleran aikaan.
— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 3. huhtikuuta 2017
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.