Näytetään tekstit, joissa on tunniste hktfi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hktfi. Näytä kaikki tekstit

tiistai 30. tammikuuta 2018

Mikä on parempaa kuin teatteri? Kerron ens kuussa ;)

Eilen 24.1. katsoin pitkään tätä esirippua. Ensi viikolla blogissa tekstiäkin. Luulisin. Mutta mikä on parempaa kuin teatteri?

Kepeä on jalan lento, ja huikeuden pukujen värimaailma: pullea, hillitty pinkki ja hempeän kirkkaan vihreä. Myös kuningatar Elisabethin komea oranssisuus ja Petrus Kähkösen esittämän itseänsä täynnä olevan näyttelijän räikeä oranssi ja vihreä luukki... Kyseessä oli Helsingin kaupunginteatterin  Rakastunut Shakespeare -näytelmän ennakko.

On makea koreografia ja goottilaiset lavasteet toivat mieleen Vampyyrien tanssin Peacockissa, ( jossa kaupunginteatteri oli evakossa ) - ah niitä aikoja! Hkt saisi tehdä seuraavaksi Prinsessa Ruususen tarinan ja upea, upea Karttunen koreografiksi siihenkin. Erityisesti miekanmittelö on hurjaa, ja sen koreografia kateellisen soljuvaa. Ja vaarallista! Sanan säilä tietenkin toimivaa, onhan tämä

Ennakko 24.1.18 milteipä eturivin paikoilta nähtynä. Aivan upea paikka istua. Ja siis, hm, nähdä, toiselta riviltä. Heidi Herala oli mainio, vaikka muutkin imettäjät, sukupuolestaan riippumati, hyviä. Heralalla on mainio lämpö ja sitkeys puolustaa suojattiaan. Mutta silmää myös mieskauneudelle.

Ennen kaikkea näytelmä osallistui myös me too -keskusteluun, seksuaaliseen häirintään, naisen esineellistämiseen ja seksismiin.

Viljami Säkinperän aikoihin naiset eivät saaneet näytellä teatterin lavalla eivätkä tavalliset hyvämaineiset naiset edes käydä teatterissa.

Olin katsojana hankalassa tilanteessa kun upea Mikko Vihma riisuu paitansa mutta vain Violaa vahingoittaakseen, riistääkseen, ottaakseen, nyöryyttääkseen... Näytelmä tuo me too -keskustelun mieleen. Ja naisen aseman. Naisen euron ja shillingin. Kuinka nainen on miehen omaisuutta. Ensin isän, sitten aviomiehen. Pthyi olkoon.

Vaikea siinä mielessä, kun timmissä kunnossa oleva Vihma, joka oli myös vampyyrikreivi von Krolock onkin inhottavan miehen roolissa. Sitä ajattelee omia suosikkinäyttelijöitään, kuten esimerkiksi James Francoa erinomaisessa ja hellusessa leffassa Disaster Artist, jonka näin ennakkoon, siis Night Visions festivaaleilla.

Mutta minä istuin paraatipaikalla toka rivillä. Josta hyvin näkyi ja aukeni tämä näytelmä. Se oli kepeä ja kepeästi liihottava romanttinen komedia jolla oli helmojen alla, ei syntiä vaan viittauksia me too -keskusteluun, naisvihaan, seksismiin ja naisen rajoituksiin teatterissa, kulttuurissa ja paikoissa. Ammateissa ja koulutuksissa. Pää- ja sivurooleissa, vuorosanojen vähyydessä... Ja pääosissa virkistävän tuoreet kasvot.




Mutta lisää ensi kuussa....



#teatterinlumoa2018. #teatterinlumoa. #teatteriin.

maanantai 4. syyskuuta 2017

Kultainen vasikka ensi-illassa 31.8.2017 sekä avoimet harjoitukset


Pienen näyttämön lämpiö hehkuu elokuun, ja kesän viimeistä, haikeaa päivää ja enskaria. Kultaisen vasikan ensi-illassa shamppanja kuplii klasissa asianmukaisesti, ja heijastuu kultaisena, ironisena pilkkeenä ohjelmavihkoseen, joka tuoksuu tuoreelta painomusteelta. 

Suomalaisen ihmisen, lähinnä naisen, emännän kunniaan kuului tarjota vieraalle kahvia, oli sitä tai ei. Feministinen komedia kertoo naisen asemasta, ja taakasta – kun perheenpää ei osaa edes keittää kahvia, tai tiedä, miten kahvi saadaan pöytään. Tai millä lailla. 

Kullan häikäisevää kiiltoa käytetään säästeliäästi, prameassa kohtauksessa heijastavana pintana. Hohdokkaana kuvana. Luksustuote on pakattu kultaiseen pakettiin, ohuen silkkipaperin alle. Kaunis leninki, henkäyksen kevyt. Avoimissa harjoituksissa Eedit tuoksui todella hyvältä lehahtaessaan ohi, samoin hameen kangas heilahtaa, ehkä kahisee; Kultainen vasikka on hyvin fetisistinen ja esteettinen - olihan Maria Jotunin opiskelun aiheena mm estetiikka. 

Kultainen vasikka on aistivoimainen tulkinta vuoden sadan vuoden takaisesta näytelmästä. Elämme aikoja nyt vuonna 2017, jolloin hyllyt on täynnä, mutta kaikilla - meistä suurella osalla ei ole varaa ruokaan, vuokraan, päällystakkiin, silmälaseihin, julkisiin kulkuvälineisiin. Kahvikupillinen maksaa järjettömästi kahvilassa, samoin elokuvalippu, kesän ensimmäinen hattara, eläkeläisen junamatka ja oikeus opiskella. 

Onko mikään muuttunut tässä sadassa vuodessa? Maria Jotuni kirjoitti näytelmän vuonna 1918. Kantaesitys oli Suomen Kansallisteatterissa 26.11.1918. Valuutta on muuttunut, kuka tahansa voi ottaa vippiä ja velkaa miten tahansa - ainakin kerran elämässään. Rahalla saa - tai saisi - uudet, ehjät kengät ja sokeria leipomiseen. Kun kaikki on kortilla. Joillekin sota-aika on suurta bisnestä, pimeää kauppaa, mustan marketin hintoja. Silti ihmettelen, mikseivät ihmiset viljele ruokaansa? Ei nyt ehkä sokeriruokoa, mutta pottuloita, sipulia, pärsiljaa. Helsingissä on vielä tänäkin päivänä nurkkia, peltoja, siirtolapuutarhoja jossa voi viljellä yksinkertaisesti. Samoin parvekkeella. Omenapuut notkuvat yli oman tarpeen. Miksi pitäisi ostaa valmiina? 

Aleksis Kiven romaanissa Seitsemän veljestä ( teos ilmestyi vuonna 1870 neljänä niteenä, vihkona, romaanina kolme vuotta myöhemmin ) näytelmässä näytetään tulevaisuuden kauhukuva: mammonan palvonta ja Amerikka. Kävin katsomassa Ryhmäteatterin versiota kesällä kerran eikun kuudesti.

Rahaa on vähän pakko palvoa, rikasta miestä rakastajana, puolisona, isänä. Onko naisilla ammatteja Jotunin näytelmässä? On yksi palvelija eli kotiorja. Onko yksi ehkä epäonnistunut näyttelijätär - inhoan seksististä päätettä -tär, se on vähättelevä ja limanen tartar.  Raaka ja ruma, epäpätevä. 

Asetelma tuo mieleen Twin Peaksin: isot töllit näyttämöllä, kotimaiset männyt - vaikka Twin Peaksissa douglaskuuset - ja pölkky ja yksikätinen rosvo - yhtenä lankana uudessa Twin Peaks: The Return -sarjassa David Lynch käsittelee seksismiä, kapitalismia ja amerikkalaista mauttomuutta - joka huipentuu kuin lehmänhäntä Las Vegasiin. Viva Las Vegas! 

Kultaisessa vasikassa palvotaan myös kantoa, joka voi olla viittaus meidän alkuperäiseen uskontoomme, suomalaisten oikeaan uskontoon, kansanuskoon. Kanto on Tapion pöytä, Tapion kanto, buffetpöytä, uhripaikka, lepytyspaikka, kun elämä oli tasapainoista, välillä uhrattiin. Metsä on myös rikkautta, joillekin upeaa luontoa, jossa saa hengittää, mieli rauhoittuu, verenpaine laskee. Metsäsuomalaisuus elää monissa kerroksissa… Aasialaiset turistit saavat hurjia elämyksiä suomalaisessa metsässä. Joillekin metsä on rahaa, kestävää omaisuutta, riihikuivaa, se on tulevaisuutta, se on turva.

Mikä on moraali? Mikä on synti? Näytelmä miettii itsensä myymistä. Tavalla tai toisella. Keinottelu on yksi väylä. Vaarallista. Mutta kenellä on varaa ostaa? Kenellä on varaa menettää?  Naisen euro, naisen markka, naisen viehkeys ja vartalo valuuttana. Nuoren naisen villiys, mahdollinen sinisilmäys ja kiinteys. 


Visuaalisesti olemme osin Hieronymus Boschin himojen ja maallisten ilojen puutarhassa, jossa sodanruntelema raajarikko, siipirikko klinkkaa, vaeltaa.

Jotunin komediassa palvontaan rahaa, kultaista vasikkaa, miesten kirjoittaman raamatun mukaan kultainen vasikka on epäjumala. Varmaankin vasikka tai paremminkin lehmänkasvoinen jumalatar on ristinuskoa paljon varhaisempi jumala, siis aidompi. Hathor on lehmäjumalatar, Horuksen ja kulloisenkin faaraon äiti. ” Hathoria palvottiin koko maassa ja hän oli yksi tärkeimmistä ja vanhimmista jumalattarista. ” näin kertoo Wikipedia, ja mikä ettei. Näinhän myös ensyklopediassa lukee. Hathorin yksi hieroglyfi on haukka, siis samanlainen kuin näytelmän hahmo…


Kultainen vasikka on myös Ritva Arvelon ohjaama elokuva vuodelta 1961 ja siinä näyttelee rouva Katariina Ahlroosina Marja Korhonen eli Heidi Heralan äiti. Heidi isä Helge Herala näyttelee Jaakko Honkaa. Tällaisia kerroksia, ja ketjuja. 

Ajattelin kuinka mukavaa on nähdä Petrus Kähkönen ilman Shrekin naamaa. Mutta näytelmä alkaa sumussa ja usvassa jossa linnunkasvoinen Kähkönen soittaa selloa. Hän on myös säveltänyt näytelmän - lukuunottamatta Je ne regrette rien, Edith Piafin bravuuri, ei en todellakaan kadu mitään. Petrus on Pekka Karhu tuo naapurin kiltti poika, etuoikeutettu elikkä rikas joka ojentaa auttavaa kättä. Varsana kirmaileva Lahja tietenkin ihastuu. Hän on aktiivinen pyörremyrsky edustaen nuorisoa joka ei pysähdy eikä sammaloidu. 

Lahja eli Eeditin sisar ( Helmi-Leena Nummela ) muistuttaa 1980-1990-lukujen energistä itsenäistä naista, jossa on sekä Cyndi Lauperia että Twin Peaksia.

Eedit ( Vappu Nalbantoglu ) on epämiellyttävä päähenkilö, koska hän ei halua miellyttää, on itsenäinen ja liiankin itsevarma - ennen kaikkea katkera. Muistuttaen Jane Austenin erikoista sankaritarta Lady Susania ( Tahto ja tunteet –pienoisromaani), josta tehdyn elokuvan Love & Friendship (2016) näin Espoo Cinéssä, Austenissa avioliitto on keino köyhyyden loppumiseen ja siitä nauttii koko perhe - tulevaisuus on turvattu. Vappu Eeditinä on leiskuva ja mainio hahmo, dominoiva, ehkä demoninenkin, piirteitä joita naisilla ei saisi olla, muka.

Vappu Nalbantoglu kulkee kreikkalaisena jumalattarena sekä Minna Parikan sydän-kengissä. Hän on kyllästynyt rahattomuuteen ja paikattuihin kenkiin... Koko lössi on ilman rahaa - mutta silti heillä on palvelija Aliina eli Ursula Salo, joka viimeksi oli Taju! – saman nimisen näytelmän päähenkilö, Tyranni maalari Tyko Sallisen tytär, kirjailija. 


Äitee mamma Katariina Ahlroos eli Heidi Herala pitelee ohjia epätoivoisesti käsissään miettiessään ratkaisuja, keinottelua, avioliittoja. Kuinka pitää välit hyvinä ihmisiin joista voi olla hyötyä. Austenilaisuutta ja naisen arkipäivää.

Eräänä elokuisena päivänä näin ihmisvilinässä ratikkapysäkillä hurjia naisia, aamulla Krista Kososen, illalla Heidi Heralan. Ylväs, karismaattinen Herala omana itsenään oli suuri muutos näytelmän höyryävään matamiin, joka käy läpi monenlaisia kriisejä, nöyryytyksiä. Herala on myös hienoa nähdä muissa teattereissa, katsomossa. 


Jari Pehkonen on Reinoissa viihtyvä kiltti ja rauhallinen isuliini Herman, valokuvaaja mutta onko hänellä enää varaa filmiin? 

Sutki Aksel Somero ( Rauno Ahonen ) suvereenisti dandynä jolla on bravuurina oman itsensä esilletulo ja esillepano täydellisen harkittuna, että miten istua tuolille kuin muotilehdessä. Hienoa ironiaa ja estetiikkaa. Erotiikkaakin ja kenties kohta elektroniikkaa… 

Näyttelijä Liina Suvanto ( Sanna-June Hyde ) näyttää hyvin brittiläiseltä ja viktoriaaniselta pyryharakalta. Joka tietää miten näyttää hyvältä ja laitetulta, joskus ehkä liikaakin. Ehkä tämä on muistutus 1800-luvun naispuolisesta näyttelijästä joka on tavalla tai toisella prostituoitu. Tai häntä kohdellaan maksettuna naisena, huonona naisena. Siis ajalta ennen Sarah Bernhardtia. Vaikka helmoja nostava Liina on hurmaava ja tyrmäävä, niin hän on silti jäänyt soittamaan toista viulua kun Eedit on iskenyt miehen.

Jaakko Honka ( Tuukka Leppänen ) on aluksi hissukka tossukka, joka ei suinpäin syöksy keinotteluun ja keplotteluun - siinähän menettää omat ja muitten rahat. Ja kasvot. Hahmolla on myös hekumalliset hetkensä jolloin katsomoon asti jatkuu kohtauksen kuumuus. Oikeinkin höyryävästi. Hot hot hot, sanoisi ruotsalainen...


Enskarissa oli hienoa kuulla ihmisten erilaisia nauruja, erimittaisia pyrähdyksiä ja tyrskähdyksiä, volyymiltään kovia höröjä, toistuvia hekotuksia...

Näyttämöllä on suuret männyt paikoillaan pystyssä, yksi maassa. Kasvaako raha puissa, missä on riihikuiva? Varsinainen Suomi 100, ei nähdä metsää puilta.  Olemme sadan vuoden takana, sota-aikana, jolloin on pulaa kaikesta, sokuristakin. Nytkin vuonna 2017 on puute, kaupoissa on ruokaa ja kenkiä, mutta siihen ei ole kaikilla varaa.

Näin näytelmän avoimet harjoitukset perjantaina 25.08. samaan aikaan kun Finlayson lanseerasi kampanjan joka keskittyy naisen euroon. Finlaysonin kampanjassa naiset maksavat euron ostoksesta 0,83 € eli naisen euron verran. Kamppista piti korjata tasa-arvoisemmaksi: nyt kaikki saavat saman alennuksen. "Naisten ja miesten välinen palkkaero on valitettava ja hävettävä asia Suomen kaltaisessa tasa-arvon varaan rakentuvassa yhteiskunnassa." Finlayson. Miksi samasta työstä maksetaan toiselle sukupuolelle vähemmän, pelkästään sukupuolen mukaan. Kampanjassa naiset saivat ostaa petivaatteita halvemmalla kuin miehet. Tuli somemyrsky, jossa pidettiin kamppista epätasa-arvoisena. Eikä valittajat todella ole tehnet tikkua ristiin että tasa-arvo tulisi. 

Katsoin tämän ensi-illan Helsingin kaupunginteatterista saamallani pressilipulla, eli kiitoksia siitä, suuri ja kultainen ;)

Ylimmän kuvan otin Helsingin kaupunginteatterin näytöntökauden avajaisissa maanantaina 14.08.2017. Finlayson-kuva on kuvakaappaus heidän sivuiltaan. Halusin sen lisätä tähän tekstiin, nitoa tähän aikaan. 

Olimme Kultaisen vasikan harjoituksissa kaupunginteatterin avointen ovien päivänä perjantaina 25.08.2017 jolloin oli mainio tilaisuus seurata produktiota. Miten etenee, miten kompuroi, mikä kasvaa tuossa silmiemme edessä.

Eritoten ohjaaja Heidi Räsänen ja ohjaajanhousunsa! Tuukka kiittikin meitä yleisöä kun olimme ensimmäiset ulkopuoliset jotka näimme näytelmän harjoittelua. 

Taiteiden yössä torstaina 24.08.2017 pyörähdin myös Kultaisen vasikan pukusuunnittelun esittelyssä, jossa Sanna Levo kertoi pukujen taustoista - siitä ehkä toiste... 




  

torstai 31. elokuuta 2017

Arvoituksellisia muunnelmia näytelmän esittely oli tiukka näytäntökauden avajaisissa: Heikki Kinnunen ja Ilkka Heiskanen

Tässä kuvia Helsingin kaupungin teatterin näytäntökauden avajaisista 14.08.2017. Kinnusen ja Heiskasen pätkä oli hyvin valittu, ja herätti mielenkiintoa... metsästää lippu, kuunnella koko kertomus.







Kävin toissapäivänä Kultaposse-lipulla ennakossa, josta pikakirjoituksella:
Éric-Emmanuel Schmittin Arvoituksellisia muunnelmia ennakossa 29.8.2017 Studio Pasila, ennakko. Kultaposse-lipulla. Mitä. Taustalla on minun verhoni! Violetit, tarkoituksella kryttyiset. Näyttämö näyttää mukavan goottilaisen sarjakuvamaiselta, siinä on suuret sähkönsiniseksi valaistut shakkiruudut, kuten Hammer studion 50-luvun makeissa kauhuelokuvissa. Kaukoputki muistuttaa Kummitus ja rouva Muir -elokuvan tsettiä. Heikki Kinnunen näyttelee Nobel-palkittua kirjailijaa Abel Znorkoa, joka asuu issekseen erakkona saarella ihmisvihaajana, joka ampuu vieraitaan kohti - kuten kunnon gonzon kirjoittajilla on enemmänkin kuin tapana. Hän vihaa haastatteluja, joten häntä tulee haastattelemaan Erik Larsen ( Ilkka Heiskasen näyttelemänä heebo). Hauskaa oli, että kuvasin Heikki Kinnusta viime kirjamessuilla... Hauska sattuma, kun näytelmän noopeli-kirjailija pyörii myös kirjamessuilla naisia naurattamassa. Kirjoitan myöhemmin näytelmästä lisää. Tämä oli ennakkonäytös. 1980- ja 1990-lukujen hauskat miehet Kinnunen ja Heiskanen television lauantai-illoista olivat nyt toisenlaisissa rooleissa. Ennakon ensimmäinen osa vaikutti jähmeähköltä väiajan jälkeiseen menoon, mutta katsotaan millaiseksi tämä näytelmä käytössä muuttuu. Kummallakin on hieno laari ja kaari sekä hillitä että paljastaa tunteitaan, ja välillä katsoja on ping pong-ottelussa. Muttei sellaisessa joka tapahtuu mielisairaalassa...

Éric-Emmanuel Schmittin Arvoituksellisia muunnelmia, Éric-Emmanuel Schmitt, Arvoituksellisia muunnelmia, Studio Pasila, ennakko, hktfi, Helsingin kaupungin teatteri, Kultaposse, Heikki Kinnunen, Ilkka Heiskanen, Helsingin kaupungin teatterin näytäntökauden avajaiset,

Éric-Emmanuel Schmittin Arvoituksellisia muunnelmia ennakossa

Studio Pasila, ennakko. Kultaposse-lipulla. Mitä. Taustalla on minun verhoni! Violetit, tarkoituksella kryttyiset. Näyttämö näyttää mukavan goottilaisen sarjakuvamaiselta, siinä on suuret sähkönsiniseksi valaistut shakkiruudut, kuten Hammer studion 50-luvun makeissa kauhuelokuvissa. Kaukoputki muistuttaa Kummitus ja rouva Muir -elokuvan tsettiä. Heikki Kinnunen näyttelee Nobel-palkittua kirjailijaa Abel Znorkoa, joka asuu issekseen erakkona saarella ihmisvihaajana, joka ampuu vieraitaan kohti - kuten kunnon gonzon kirjoittajilla on enemmänkin kuin tapana. Hän vihaa haastatteluja, joten häntä tulee haastattelemaan Erik Larsen ( Ilkka Heiskanen näyttelee heeboa).

Näytelmässä irvaillaan filosofian pönötykselle ja patsastelulle, kuinka filosofinen jargoni on muka tärkeämpää ja palkittavampaa kuin rakkaus tai rakkausromaanit. Znorkon nimi kuulostaa campiltä halvalta skifiseikkailulta, miesten verbaalinen tykitys on mainiota, kun Tintissä kapteeni Haddock päästelee ärräpäitä, niin noopelikirjailija vie vertaukset pitemmälle.

Hauskaa oli, että kuvasin Heikki Kinnusta viime kirjamessuilla... Hauska sattuma, kun näytelmän noopeli-kirjailija pyörii myös kirjamessuilla naisia naurattamassa. Kirjoitan myöhemmin näytelmästä lisää. Tämä oli ennakkonäytös.

1980- ja 1990-lukujen hauskat miehet Kinnunen ja Heiskanen television lauantai-illoista olivat nyt toisenlaisissa rooleissa. Ennakon ensimmäinen osa vaikutti jähmeähköltä väiajan jälkeiseen menoon, mutta katsotaan millaiseksi tämä näytelmä käytössä muuttuu. Kummallakin on hieno laari ja kaari sekä hillitä että paljastaa tunteitaan, ja välillä katsoja on ping pong-ottelussa. Muttei sellaisessa joka tapahtuu mielisairaalassa... Tai seksiluolassa ;) Mutta iltahan on vielä noir!

Éric-Emmanuel Schmittin Arvoituksellisia muunnelmia, Éric-Emmanuel Schmitt, Arvoituksellisia muunnelmia, Studio Pasila, ennakko, hktfi, Helsingin kaupungin teatteri, Kultaposse, Heikki Kinnunen, Ilkka Heiskanen

tiistai 1. elokuuta 2017

Sitähän se kaikki on. Shrek

Shrek ei oo käppäukko, vaan iso hyljeksitty jätti vihreä. Joka pienenä hylättiin. Tämä torvisienikorvainen keskikehonrakentaja ärripurri asuu yksi haisevalla suolla, koska ihmiset ovat sietämättömiä. Eivät siedä mitään ;) Koska tarinoiden sankarit ovat pyykkilautoja. Vatsoiltaan. Eivätkä käytä kärpässieniä dödönä... Yleensä. Antisankari, lohikäärmeen vastustaja. Helsigin kaupunginteatterissa sai aimo annoksen kaamoksen katkaisuhoitoa. Se ei ollut todellisuuspakoa, koska todellisuus ja hätä olivat oikeasti läsnä, sanojen alla ja takana. Ja sitten soi Monkeesien I´m a believer...

valokuvat Satu Ylävaara maanantaina 15.8.16 Helsingin kaupunginteatterin syyskauren esittelyssä.

Tämä Shrekki musikaali nousee Shrek 1 vhs:n ja ja Shrek 2-3 dvd-levyjen yläpuolelle. Vaikka Shrekki -filmissä paras kohtaus oli kun poliisi käyttää pippurimylly-sumutinta!! Se on niin Kalliota se - Kalliossahan polisii käytti syyttä pippurisumutinta ja mitä kaikkea sähköshokkia viattomille ihmisille. Kun keikka oli jo loppunut. Soitto jo rauennut. Hyi, hyi, poliisiväkivalta. Shrek on räätälöity Suomelle ja nykyaikaan: on Hyrsylänmutkaa Airoineen ja Jorma Uotinen ja pokemonjahti... siinä on kiinnekohtia monenikäiselle, on pikkutuhmaa ja kaikkea...  Mutta ennen kaikkea se on tarina pelosta ja peloista, arkuudesta. Monikulttuurisessa metässä pärjää kun puhaltaa yhteen hiilen. Mutta Tuffelit saavat olla kyllä vegaanisia!! ;)


valokuvat Satu Ylävaara maanantaina Helsingin kaupunginteatterin syyskauden esittelyssä. En suinkaan napsutellyt musikaalia katsoessani. Ainakaan kameraa ;)



© valokuvaaja Satu Ylävaara, 
© photographer Satu Ylavaara

Voi vihreä. Shrek musikaali Helsingin kaupunginteatterissa iski ja toimi, monella tasolla aikuiselle. Tai aikuiselle ja aikuiselle - itsekin olen Peter Pan, joka hkt sadussa ei halunnut kasvaa aikuiseksi - vaikka oli jo 40 vee ja sänki sinersi.. 
     Aasi olisi matkakumppanina yhtä rasittava kuin alkup. teoksessakin varsinainen häslääjä roolissa oli tunnistettavissa Michael Monroen allright! Ja sun täytyy -viisussa olin havaitsevani selkeää Tim Curryä. 
    Petrus Kähkönen oli taas omaa luokkaansa. Shrek ei oo käppäukko, vaan iso hyljeksitty jätti vihreä. Joka pienenä hylättiin. Minua hirvitti uutinen jossa japanilaiset vanhemmat hylkäsivät lapsensa metsään. Ihan aikuisen oikeesti. Elämä muistuttaa Grimmin satua.
     Fiona kuinka täysillä roolin saa revittää! Mainiota työtä - ohjaus ja näyttely. Tytötkin soittaa kitaraa - ainakin ilmakitaraa. Perusprinsessa -sadut ovat puuduttavia jossa kauniit laihat passiiviset tytöt odottavat Pelastajaa.. Itse pidän tavattomasti Petronella-prinsessan tarinasta. Ihanan feministinen ja kauhuromanttinen tarina, jonka sain vuonna 1978. Siinä oli vätys prinssi ja pelottava komea kotkannenäinen kreivi.. Alkuperää kunnioittaen Shrek oli myös pierufarssi.

    Fiona muistutti myös Justiina, ja Shrek voisi olla Puupää ja Aasi Pekka. Ihana Fiona! eli tänään matineassa oli rinsessana punapäänä
Anna Maija Tuokko

   Lavastus mainio lohikäärme, ja laavajoen ylitys kiikkerällä köysisillalla. Myös parrakkaat  prinssit pelastajat kahleissaan oli mainio. 
    Romanttinen komedia kaikenikäisille. Kuten True Blood sarjassa ja Sookie Stackhoise -kirjasarjassa vampirismi voisi symboloida mitä tahansa vähemmistöä. Shrek oli monikulttuurinen tarina jossa ilkeä tyranni haluaa tehdä puhdistuksen ja lakaista friikit, kummelisuudet, siis kummallisuudet ;), poikkeavat, poikkeamat, läskit, rillipäät, persoonallisuudet haisevalle suolle. Ei pelkästään sarjoissa Ontto kruunu ja Game of Thrones taistella verisesti kruunusta tai pallista. Eikö pelkästään Pohjois-Koreassa harjoiteta diktatuuria. Ihan läheltä löytyy - valitettavasti - fasistihallitus.
Farquaad tanssikohtaus oli kauneinta sekoitusta: Lady Gagaa ja hollywoodin kulta-ajan kuviokelluntaa hurjalla draivilla! 
Mutta. Kiitoksia. En ehdi enempiä koska eilen tai siis aiemmin tänään oli Michael Monroen keikka, muutama tunti unta riittää, ja tulossa on Espoon cine... ja kaikkea...  
 #Fiona  #AnnaMaijaTuokko! Tytötkin soittaa ilmakitaraa! @hktfi #Shrek #shreikkailu #rinsessajuttuja #feminismi @paulavesala viittaus
Pakolaisuus, turvattomat olot, tyrannia, diktatuuri.


maanantai 31. heinäkuuta 2017

Pommi-iskujen jälkeen suuntasin Lillaniin: Mammas flicka.

Teatteri voi, ja saakin olla poliittinen, yhteiskunnallinen, feministinen, anarkistinen. Mammas Flicka näytelmän näin KultaPosse -lipulla 4€ käypä hinta eturivin paikasta monologiin, perhehelvettiin. Tai väkivaltaisen kusipään riepottelemaan asetelmaan, ja näkökulmna on viattoman lapsen. Jota näyttelee Linda Zilliacus. Ohjauksesta vastaa velho Cris af Enehielm joka näytteli noitaa elokuvassa Tulen morsian viimeksi.  Linda oli viimeksi Lumikuningatar.
 
Näyttämönä oli Lilla Teatern, kielenä ruotsi ja pääorganisoija Helsingin Kaupunginteatteri. Tulin näytelmään perjantaina suoraan sateesta sateenvarjo repsottaen. Olin ollut tulisilla hiilillä Tukholman raukkamaisen pommi-iskun takia. Sitten koin tällaisen väkivaltaisen satsin. Elämä ei ole pelkkää rillumareitä ja yksisarvisia jotka kakkaa pinkki kimallekakkaa. Välillä on ;)

Mammas Flicka näytti parisuhdeväkivallan monet muodot. Linda Zilliacus loisti monologissa, velho Cris af Enehielm ohjasi. Esitteen oli painettu nollalinja ( nollinjen ) hätälinjaan infoa. Minkäänlaiseen väkivaltaan ei tule alistua. Yhä enemmän vähennetään turvakotien rahoitusta.

Hienoa ja repivää monologia, kielikylpyä, jonka jälkeen tuntee itsensä likaiseksi, vai tunteeko.


Myös musiikkivalinnat innostivat ja karmivat.
 #MammasFlicka KultaPosse #hktfi
Tukholman raukkamaisten terrori-isku-uutisten jälkeen, sateesta  #nollalinja #nollinjen ei väkivaltaa