Onyx muistutti Underworldin aikalaisia. Mustaa nahkaa, harnessia, valjaita, sadomasokismia, korkeita korkoja. Fetisistille miltei tarpeeksi. Laulamiseen sopivat torahampaat ja metallibändi joka tuli uhkaavasti liki. Hienosti läsnä.
Toimiiko suomenkielinen näytelmäteksti modernissa vampyyrispektaakkelissa? Sitominen ja roikkuminen on aina hienoa, voimakasta, sadomasokistista, fetisististä. Osallistumista, äärimmäisyyttä, spektaakkeli. Seksuaalisuus, ja sen monet muodot. Vapaa seksi ja valtapeli. Vampyyrien luontainen biseksuaalisuus... Tru Blood on alleviivannut kuinka vampyyriviikingin stamina kestää useita tunteja... Seksikohtaukset ovat vaikeita teatterissa, kun mustan nahan ja PVC:n pitää peittää iho, ja kuitenkin kohtaus pitää olla luonnollinen. Tai luonnoton, mutta uskottava.
Olen aina rakastanut vampyyreitä 80-luvulla Christopher Leen Dracula Hammerin tuotannoissa, sitten Bela Lugosi, Frank Langella ja Ingrid Pitt. Sitten Near dark, Andy Warhol's Dracula, Bram Stokerin Dracula, Addiction, Buffy ja Angel, Veren vangit, Blade, Byzantium, What we do on the shadows, Sookie Stackhouse, True Blood, Underworld. Lista on pitkä. A Girl walks home alone in dark.
Musikaalit, sarjakuvat, maalaukset, ja mehujäätkin ja varsinkin transylvanialaiset vodkat! Paljon on vampirismillä rahastettu. On minullakin UFFin hieno ja kallis 9€ lääkärinlaukku johon van Helsing voi laittaa vaarnansa. Tai sitten ei..
Curse of the #crimson altar... Not! Red carpet at #TeatteriToivo #Onyx #vampiremusical pic.twitter.com/VBAY61NWkn— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 13. lokakuuta 2016
#Onyx #vampyyrimusikaali #TeatteriToivo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.