perjantai 9. helmikuuta 2018

" Roikut jo ristillä, Mukka " oli kammottava otsikko - roskalehdessä.


Nuori ja lahjakas kirjailija, taiteilija, suurten paineiden alla, voin hyvin ymmärtää, onko työrauhaa, pienet, kitisevät nuoret lapset, köyhyys, laskujen tuleminen, tuvan kylmyys. Pellon kylmyys, ihmisten, kunnan kylmyys. Tyhmyys ja lyhytnäköisyys. Timon kuoleman jälkeen saapui Pellon kunnan karhukirje. Otsikon viittaus Hymy-"lehden"  "kirjoitus" Riiput jo ristillä Timo K. Mukka ( vuodenvaihde 1972–1973).

Minä en itse koskaan tavannut Timo K. Mukkaa, lapsia kylläkin oli samassa huoneessa, Annikki Kariniemen kotona. Pohjoisessa on helppo olla renessanssi -ihminen ja pätkätyöläinen. On otettava sieltä mistä saa. Eristyneisyys, kaamos ja koittava kevät jolloin todetaan, että emmä ole tulheet pörröiksi. Että emme ole tulleet hulluiksi.

Mukalla oli erityinen herkkyys kirjoituksissaan, empatia, kirjoittaa myös nuoren tytön näkökulmasta. Kun taas elokuva Milka oli ikävää tirkistelyä, äijän näkökulmasta nuorta alastonta naista. Ikävää. Arkipäivän seksismiä. Seksismi elokuvissa. YouTuben videopätkissä. Hyväksikäytettynä. Levitettynä. Rumana. Kirjat on siinäkin mielessä parempia... Toki Milka-elokuvan olen useasti nähnyt. Se löytyy myös Elisa Viihteen kuukausimaksullisesta Autiosta, jossa on paljon kotimaisia elokuvia ja sarjoja. Miten sitten kuvata seksuaalisuutta elävässä kuvassa, taiteessa. Taiteen keinoin.

Mutta oliko Kansallisteatterin TABU Mukkaa ollenkaan? Pidinkö siitä? Hieno se oli, kylmä. Etäännytetty. Toimisi myös Oopperatalossa ja Kiasmassa. Seela Sella on vain niin upea. Pimeydestä tulevat naisen kädet, punaiset kynnet. Nainen joka ottaa. Nainen joka nauttii. Sellan valkoinen skifiasu.

Tero Jartti oli kuten Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulu -näyttelyn Lenin-patsas jolle maalattu Rönäld Mäkdönäldin pellen kasvot. Leinosen mukana tuota Rönald puujumalaa varastamassa  niin ikään Kansallisteatterissa Macbethiä näytellyt Antti Luusuaniemi... Minä itse en koskaan mäkkäriä käytä sen vastenmielisen politiikan vuoksi joka ennen tuhosi vain sademetsiä jonne lehmiä vain tapettavaksi. Nyt tuhoaa koko maailmaa. Ei se yhden vegaanin burgerin myyminen pese synneistä eikä tyhmyydestä.

Pyörivässä näyttämässä on jotain kiehtovaa. Hypnotisoivaa. Kolme sirkkeliä. Vai olivatko ne tasohiomakoneita? Eniweis, kipinät sinkoilivat kuten musiikkijutussa Fame, jota Housut pois -komedian miehet kritisoivat hitsausta että liikaa ainetta x.

Kipinät on pelottava elementti, samoin kynttilät. Vaikka näyttelijä käyttääkin suojakypärää ja kangasta. 

Aina ei tienyt, oliko kyse taiteesta vai tekotaiteesta. Tekotaiteesta kuitenkin puuttuu nauru, joka tässä löytyi - viimeistään Pellen kanuunasta. Twitterissä pyöri hauska tviitti että tiu tiu. Heti se uudelleen lähetin.

Mutta mikä ero on taiteella ja ns. tekotaiteella? Ironia? Merkitykset? Tulkinta? Minusta on upeaa että orgaaninen ihminen, taiteilija on rajapinnalla. Äärirajoilla. Katsojan / lukijan / kokijan pitääkin olla tunteva. Tai ainakin etsivä, kyseenalaistava. Mutta kyllä teoksen pitää aueta, herättää oivalluksia, mielleyhtymiä, sovelluksia, sivellyksiä. Mitä sen jälkeen?

Näytelmässä oli hyvin vähän puheteatteria. Osa katsojista ei ollutkaan suomenkielisiä. Alussa ohjaaja Smeds kertoi että sulkekaa puhelimet myös näytöt. Että valo loistaisi. Ja pilaisi esityksen. Että katsoja valaisisi itsensä.

Olimme pitkään pimeydessä. Kuten esim technicolour elokuvassa Kleopatra on ensin pimeys ja alkusoitto. Nykyajan blu ray -katsoja kenties kelaa kohdan yli. Tai käy kuiva-ainekaapilla. Kohentaa asentoa. Virittää kaiuttimia.

Mutta teatterissa ei voi kelata yli. Eikä pitäisikään. Joitakin bimboja poistui kesken Kokki varas vaimo ja rakastaja -näytelmästä. En ymmärrä miksi. Kävin katsomassa kolmasti. Ainakin. Tätä en halua nähdä kolmesti. Esityksiäkin on niin harvoin. Vapaailtoja on harvoin. Lompakossa on harvoin muuta kuin nälkäisiä koiperhosia...

Musiikin esittäjät nousivat sopivassa kohtaa maan alta. Hieno kokoelma tyttöjä viuluviikareita, ja hullu hatuntekijä uruissa. Alun urut tuntuivat negatiivisilta, vain hihhulilta. Ikävää että hihhulit ovat omineet urut. Siis kirkkomusiikki. Mikä on musiikin väärinkäyttöä. Ja sikamaista propagandaa.

Kesti hetken ennen kuin pääsin urkumusiikkiin sisään. Pidän kunnon uruista, Bachista, vaikka joku sanoikin, että Bachin sävellykset olivat, ei nyt kokeiluja eikä kujeiluja, vaan harjoitelmia.

Sitten pääsin esim. Oopperan kummituksen  painostavaan tunnelmaan. Olin tosiaankin säkki päässä. Istuin parhaimmilla paikalla. Joitakin äänellisiä viittauksia oli Eyes wide shut -elokuvaan, epämiellyttävään tilaan jättäminen. Taiteen kerroksia ja valintoja.

Lavastemiehet olivat gorillanaamioissaan kuin synkkiä Guerilla Girls - anarkistisen akateemisen feministityhmän jäseniä jotka 1990-luvulla kysyivät, miksi naisen pitää olla alaston päästäkseen museoon. Tätä voi kysyä vieläkin: seksismi, naisviha, naisen esineellistäminen taiteessa, ja kuinka naisilta on kielletty tai tehty mahdottomaksi toimia taiteilijana, opiskella taidetta tai pitää näyttely. Klassisella ajalla. Istua alaikäisenä alastomana nurmikolla vanhojen äijien seurassa jotka kurkkuun asti napitettuna. Viimeksi on ollut ilmoilla #metoo -keskustelu. Minustakin Ateneumin Aino-maalaus on ällöttävä. Samoin myös jokainen naista esittävä alastonpatsas Helsingin puistoissa.

Mutta oliko gorillapäät vain penkkarihuumoria? Ihmisen kehitystä.

Sellalla oli myös Pussy Riot -viittaus, yönmusta hiihtomaski. Se on harmi, että värikkäät hiihtomaskit ovat aina loppuunmyyty urheiluliikkeistä.

Vai oliko naamio burkina vai tšadori. Viittaus älyttömän kauniiseen vampyyrielokuvaan A Girl Walks Home Alone at Night... Vaiko vain ninja?


Mikä on sirkus jota katsomme. Mitä vaaditaan ohjelmanumeroksi? Ketkä ovat yleisöä, ketkä esiintyjiä? Mieleen tuli Uusi Sherlock sarjan jakso, jossa oli kiinalainen sirkus...

Onko elämä yhtä sirkusta, mediasirkusta, tivolia, friikkishowta. Kuka esiintyy, kuka ottaa pääsymaksun.

Minun Kristus-Perkeleeni oli ehkä Rasputin. Tai Corto Maltese. Oliko se / hän myös Shemeikka?

Mitä vähemmän sanoja käytetään, sitä arvaamattomammassa tilassa katsoja on. Vaihtoehtoja on paljon. Rakentaako katsoja esityksen oman arvomaailmansa mukaan, rakkaudesta Mukkaan, naapurin poikaan.

Näytelmässä / performanssissa käännetään roolit ylösalaisin ja toisin päin. Ehkä. Tehokeinoja käytetään sekä hillitysti että hillittömästi. Niukasti mutta barokkisesti. Hillitysti siksi ettei koko alaa täytetä suurella näyttelijäjoukolla täi vuorosanoilla kun esimerkiksi valotaide on keskiössä.

Ehkä koko näytelmä avautuu kuin saniaisen fraktaalit. Olen kuitenkin koko ajan epämiellyttävän ja miellyttävän välillä. Kun pimeys on hurjaa ja ihminen, minä, keskittyy kuuloaistiin.

Näin tämän. Ei - koin tämän Kansallisteatterin vapaalipulla. Kiitos. Suuri.



Jani Leinosen Tottelemattomuus-näyttelystä Lenin lähikuvassa...

Kansallisteatterin sivulta faktalootaa:

Tabun käsiohjelma PDF:

Kuvagalleriaa Flickristä:
Tabu_01 Tabu_05

Tabu
- ihmisen ääni -

Huippuarviot saanut esitys palaa Suurelle näyttämölle! Näyttelijät Seela Sella ja Tero Jartti sekä muusikko Pekka Kuusisto kohtaavat helmikuussa kolmen näytännön verran.

TIMO K. MUKKA – KRISTIAN SMEDS

Näyttämö
Suuri näyttämö

Kesto noin 100 min ei väliaikaa

Tekijät:


NÄYTTELIJÄT JA TYÖRYHMÄ
Esiintyjät
Tero Jartti ja Seela Sella
Musiikki
Pekka Kuusisto
Mukana myös Aino, Ida, Inari, Karina, Lilla, Maia, Saiga, Stella ja Viola Itä-Helsingin musiikkiopistosta.

Teksti
Timo K. Mukka

Ohjaus ja dramaturgia
Kristian Smeds

Neuvonantaja
Kimmo Modig

Valosuunnittelu
Teemu Nurmelin

Äänisuunnittelu
Tuuli Kyttälä

Videosuunnittelu
Pietu Pietiäinen

Pukusuunnittelu
Auli Turtiainen

KUVAGALLERIA Flickristä:


" Pyhäpäivä. Matinea. Suuri näyttämö.

Minä otin sydämeni omaan käteeni
Omilla silmilläni tutkin teitäni
omilla huulillani suutelin haavani
lääkitsin kipuni
Sinua jumala
en tahdo tuntea
en tavata
en rakastaa "



Mukkaa sieltä täältä
Elävässä arkistossa:
" Lappilaista Timo K. Mukkaa väitettiin kahden ensimmäisen kirjansa perusteella ”Suomen rivoimmaksi kirjailijaksi”. Hän itse arveli jäävänsä kakkoseksi Hannu Salaman rinnalla. Mukan esikoisteosta Maa on syntinen laulu (1964) kutsuttiin etelän valtalehdissä brutaaliksi ja banaaliksi. Novellikokoelma Tabu vahvisti hänen mainettaan seksuaalisuuden kuvaajana. Rivous oli Mukasta kuitenkin epäselvä käsite - joillekin pelkkä takapuolikin oli rivo. Hänen mielestään kuvalliset tai kirjalliset ilmaisut eivät olleet rivoja, ellei niihin kätkeytynyt "pahaa ajatusta". " Tämä teksti YLEn Elävän arkiston vintiltä, lue lisää
Timo K. Mukka kasvoi ja kirjoitti Pellon Orajärvellä. Häntä inspiroivat niin ympäröivä maisema, kuin Lapin ahdinko ja työttömyyskin. Vuonna 1968 Lappia vaivasivat samanlaiset ongelmat kuin nykyään: työttömyys, nuorison poismuutto ja syntyvyyden laskeminen. 23-vuotias Timo K. Mukka oli nostanut näitä aiheita esille jo seitsemässä ilmestyneessä kirjassaan. Timo Hämäläisen toimittama dokumentti Maa on työtön laulu alkaa Mukan pohdinnalla siitä, miten kirjailijaksi tullaan. Vastaus on helppo: Kirjailijaksi tullaan kirjoittamalla. Mukka oli aloittanut kirjoittamisen jo 12-vuotiaana ja ensimmäisen romaaninsa Maa on syntinen laulu hän julkaisi jo 19-vuotiaana. Mukkaa ja Pelloa pohtivat niin kyläläiset kuin kunnanisät ja -äiditkin sekä tietysti kirjailija itse. Mukka oli kiistelty hahmo. Rivoiksi ja rienaaviksikin kutsutut kirjat sekä inhottivat, että kiehtoivat. Maa on syntinen laulu, Sipirajan lapset, Tabu ja Koiran kuolema loivat legendan Mukasta rajoja rikkovana ”seksimystikkona”. 01.01.2013 Pekka Raudaskoski muistelee ystäväänsä Timo K. Mukkaa OHJELMASTA: Dokumenttiryhmä esittää: Muonamiehen poika ESIINTYJÄT: Pekka Raudaskoski OHJELMAN TEKIJÄT: Tuottaja: Karisto Hannu, Toimittaja: Niemi Tapani, Äänisuunnittelija: Rantala Kai Vuonna 2013 julkaistun radiodokumentin pätkässä lappilainen ylilääkäri Pekka Raudaskoski muistelee hyvää ystäväänsä Timo K. Mukkaa.



Ja Twitterissä:






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti